Keho muuttuu

Mun elämässä on ollut jo kauan ongelma. Mä teen kaiken yksin. Matkustan yksin. Kirjoitan yksin. Soitan keikat yksin. Nukun yksin. Asun yksin. Vietän illat ja viikonloput useimmiten yksin. Oikeastaan päivät myös.

Viime kesänä mulla oli hirvittävä vauvakuume mutta järkeilin, että jos en löydä rakastavaa kumppania niin sitten en halua lapsia. Pelkäsin, että jäisin siinäkin yksin.

Kumppania ei löytynyt, mutta pelko toteutui ja nyt saan lapsen. Yksin.

Olen kokenut onttouden ja yksinäisyyden tunteita ennenkin. Kaikki niitä kokevat. Mutta tällä tavalla yksinäiseksi en ole ennen itseäni tuntenut. Tän lapsen isää ei vittujakaan kiinnosta, mitä meille kuuluu, eikä sitä rakastavaa kumppania ole missään. Mun on oikeastaan vaikea muistaa, että tällä lapsella ylipäänsä on isä.

Mun ystävät ja vanhemmat on olleet ihania ja tukena, mutta totuus on ettei ne tule olemaan tässä joka päivä. Eikä edes joka viikko.

Kun tänään seisoin peilin edessä tarkastelemassa nyt jo näkyvää mahaa, mulla oli vain todella vahva tunne siitä, että ei tän näin pitäisi mennä. Että tässä kuuluisi olla joku, kenen kanssa tätä muutosta tarkkailla ja ihmetellä. Odottaa yhdessä.

Mutta peili ei valehtele. Ketään ei ole.

Ja mun kehoni muuttuu.

Lääkärissä

Mulla on ollut pari päivää tosi ahdistunut olo. Oon toivonut, että toi tyyppi vaan katoais mun sisältä. En pysty oikein ajattelemaan mitään muuta, kuin että kuljen suoraan kohti mun suurinta antiunelmaa. Että mikään ei järjesty ja kaikki tulee tästä lähtien olemaan pelkkää helvettiä.

Naisten klinikalla suositeltiin, että hakeutuisin lääkäriin koska mul on ollut vaikeaa masennusta, eikä tää tilanne varsinaisesti ole helpottanut henkistä kuormitusta. Tänään sit kävin lääkärissä.

– Voi ihanaa! Ensimmäinen tulossa? Onneksi olkoon, lääkäri sanoi.

Mun teki mieli repiä siltä pää irti ja huutaa: ”Tajuutko vitun mulkku, että jos en olis raskaana niin mun ei tarttis nyt olla tässä itkemässä?”

Sen sijaan aloin vain itkeä, enkä sanonut oikein mitään. Toivottavasti se ees tajus olevansa ääliö. Tosin se oli kyllä mies. Usein musta tuntuu, etteivät miehet ymmärrä mistään mitään. Pyydän anteeksi, jos joku nyt loukkaantuu.

Tai itse asiassa en kyl pyydä. Ei oikeastaan kiinnosta.

Vauva liikkuu!

Tunsin eilen tän lapsen liikehdintää kun se pyöri tuol kohdussa. En tiedä, voiko sitä vielä tässä vaiheessa tuntea, mutta vauvan rempomiselta se muljahtelu vaikutti!

Mun on vaikea ihan täysin hyväksyä tätä hommaa. Joinakin päivinä oon ollut jopa onnellinen, kutonu jotain hemmetin vauvan myssyä ja ajatellut että musta tulee maailman rakastavin ja ihanin ja paras äiti.

Ja sitten toisina päivinä mää vaan itken, enkä ymmärrä miksi onnistun tekemään kaiken aina jotenkin väärin. Ettei tää lisääntyminenkään voinut onnistua niinkuin normaaleilla ihmisillä että rakastutaan, seurustellaan, ehkä muutetaan yhteen ja sitten tehdään lapsi. Yhdessä.

Eeei. Koen tänkin itsekseni. Raskaana oleminen yksin on todella tyhjää. Ei tätä ystävien kanssa kuitenkaan voi täysin jakaa, kun ei ne ole lapsen isä. Voihan noita ultrakuvia tietty kaikille näyttää, mutta eihän ne oikeasti kiinnosta ketään.

Mä en oikein tiedä, miltä se ultrassa käyminen edes tuntui. Ei se tuntunut oikein miltään. Oli hassua nähdä miten sikiö näyttää jo ihan vauvalta, vaikka se on vielä ihan pieni. Mutta että se on mun lapsi. Sitä on jotenkin vaikea käsittää.