Kiukku perkele

Mua vituttaa että tää lisääntyminen on tämmöstä. Miehet panee ja naiset hoitaa saatana kaiken muun.

Musta ei pitänyt todellakaan tulla vielä äitiä. Nyt tulee ja oon sen takia joutunut luopumaan Kalliossa sijaitsevasta yksiöstä, joka täydellisen sijainnin lisäksi maksoi 590 euroa kuukaudessa.

Sit mun piti lopettaa mun työt, koska ne oli liian raskaita raskaanaolevalle ja muuttaa uuteen asuntoon, koska kuudennessa kerroksessa on hankala asua lapsen kanssa kun hissi on joka toinen päivä rikki. Kalliimman asunnon lisäksi mun tulot on nyt todella paljon pienemmät, eli jouduin myös takaisin toimeentulotukiluukulle. Ensin piti tietty hankkiutua eroon kaikista säästöistä ja perua kirjoitusmatkat aurinkoon.

Sit, koska Kela on täys vitun paska, oon aivan helvetisti velkaa sinne, tänne ja tuonne. Lisäksi oon itte holtiton idiootti eli oon hommannut myös turhia velkoja sinne, tänne ja tuonne.

Nyt mun kissa (jota en ois vittu hankkinut, jos olisin tiennyt tulevani kahden kuukauden päästä raskaaksi) on tullut sairaaksi ja joudun viemään sen eläinlääkäriin. Se nyt ei varsinaisesti oo lapsen vika, mutta maksaa saatanasti eikä niitä rahoja oo missään ja koska mulla ei oo autoa ja oon seittemännellä kuulla raskaana, niin kissan roudaaminen on jo pikkasen hankalaa.

Sit on kaikki perkeleen HÄPYLIITOSKIVUT ja raudanpuutokset ja seittemän minuutin välein pissalle kun kusi ja vauva ei mahdu samaan aikaan kehon sisälle ja seisominen sattuu ja käveleminen sattuu ja itkettää ja jos ei ummeta, niin sitten on ripuli.

Ja isän panos? No isälle ei oikein tähän elämäntilanteeseen lapsi sopinut, eli ei minkäänlaista panosta.

Ei mulla tässä sitten muuta kuin että

P.S. Haista vittu.

Itkua ja unirätti

Mua on alkanut vituttaa kaikki raskausmyytit hehkumisesta ja elämän onnellisimmasta ajasta. Oon viimeks itkenyt näin paljon mun ensimmäisen vakavan masennusjakson aikaan. Välillä mietin, onko mahdollista itkeä vauva ulos kohdusta.

Mun ajatukset kiertää kehää. Ajattelen että kyllä tää tästä, kaikki järjestyy. Ja sitten ajattelen, että en jaksa olla enää yksin. Kumppanin löytäminen on helvetin vaikeaa, eikä lapsi tule sitä ainakaan helpottamaan. Kirjoittelen listoja kaikista hankittavista tavaroista. Tuttipulloja, vauvalusikoita, silikoniastioita, turvaistuin, amme, jne. Selaan nettikirppiksiä kun uudet tavarat ahdistaa ja vauvabisnes pistää vihaksi.

Ja sitten kuitenkin ainoa paikka, josta löydän edes ripauksen hoivaviettiä ja rakkauden kaltaista odotuksen tunnetta on vauvatavarakaupat. Käyn tarkasti läpi kaikki unirätit, että löydän juuri sellaisen mikä olisi minun lapselleni paras. Ja kun en löydä, päätän tehdä sen itse. En voi ostaa rumaa! Hankin kauneimman väriset puuvillalangat ja liian kalliit bambupuikot, mutta hetken tunnen oloni hyväksi. Kuvittelen, että voin neuloa rättiin turvaa ja levollisia unen säveliä öihin.

…mutta kyllä mä tiedän, että kun vauva saa sen käsiinsä, siitä tulee lähinnä kuolarätti.

Lääkärissä

Mulla on ollut pari päivää tosi ahdistunut olo. Oon toivonut, että toi tyyppi vaan katoais mun sisältä. En pysty oikein ajattelemaan mitään muuta, kuin että kuljen suoraan kohti mun suurinta antiunelmaa. Että mikään ei järjesty ja kaikki tulee tästä lähtien olemaan pelkkää helvettiä.

Naisten klinikalla suositeltiin, että hakeutuisin lääkäriin koska mul on ollut vaikeaa masennusta, eikä tää tilanne varsinaisesti ole helpottanut henkistä kuormitusta. Tänään sit kävin lääkärissä.

– Voi ihanaa! Ensimmäinen tulossa? Onneksi olkoon, lääkäri sanoi.

Mun teki mieli repiä siltä pää irti ja huutaa: ”Tajuutko vitun mulkku, että jos en olis raskaana niin mun ei tarttis nyt olla tässä itkemässä?”

Sen sijaan aloin vain itkeä, enkä sanonut oikein mitään. Toivottavasti se ees tajus olevansa ääliö. Tosin se oli kyllä mies. Usein musta tuntuu, etteivät miehet ymmärrä mistään mitään. Pyydän anteeksi, jos joku nyt loukkaantuu.

Tai itse asiassa en kyl pyydä. Ei oikeastaan kiinnosta.