Outoa olemista

Mua ei ole ahdistanut kolmeen päivään oikeastaan ollenkaan. Oon tehnyt rentoutusharjoituksia ja kuunnellut vauvan liikkeitä, mutta ei se kyl mitään liiku ellen mä liiku. Aina kun lähden kävelemään, se alkaa temppuilla ja tuntuu epämiellyttävää muljetta mahassa.

Oon kyl semmosessa vauvakuplassa että morjens. En oo ihan kauheasti ajatellut mitään muuta kuin vauvaa, imetysvaatteita, vauvantarvikkeita ja tietty kotia. Että millanen koti olis hyvä VAUVALLE. Oon tehnyt täällä muuttoinventaariota ja vein kirpputorille sekä kierrätykseen tavaraa. En oikein sitten jaksanut laittaa näitä jääviä enää paikalleen ja nyt mun kotini näyttää kaatopaikalta.

Ajattelin, että olin sinut tän äidiksi tulemisen kanssa siinä vaiheessa kun tajusin, että en tulis tekemään aborttia. Mutta nyt vaikka oon ollut jo ihan iloinen muutaman päivän, mun on vaikea sisäistää tätä äitihommaa. Olin tuossa viime marras-joulukuun aikaan alkanut ajatella, että paskat musta mitään äitiä tule koskaan. Vähän sillä silmällä mä ton kissan hankin kaveriksi, että meillä on tämmönen mukava pieni aikuiskoti tässä.

No ei oo kauaa. Mutta ei se enää niin pahalta tunnu. Outoa se on todellakin! Mutta raskaanaoleminen on ylipäätään aivan järjetön keksintö. Että se tyyppi pyörii tuolla mahassa yhdeksän kuukautta. Että me KAIKKI ollaan pyöritty jonkun mahassa. Yhdeksän kuukautta.

Itkua ja unirätti

Mua on alkanut vituttaa kaikki raskausmyytit hehkumisesta ja elämän onnellisimmasta ajasta. Oon viimeks itkenyt näin paljon mun ensimmäisen vakavan masennusjakson aikaan. Välillä mietin, onko mahdollista itkeä vauva ulos kohdusta.

Mun ajatukset kiertää kehää. Ajattelen että kyllä tää tästä, kaikki järjestyy. Ja sitten ajattelen, että en jaksa olla enää yksin. Kumppanin löytäminen on helvetin vaikeaa, eikä lapsi tule sitä ainakaan helpottamaan. Kirjoittelen listoja kaikista hankittavista tavaroista. Tuttipulloja, vauvalusikoita, silikoniastioita, turvaistuin, amme, jne. Selaan nettikirppiksiä kun uudet tavarat ahdistaa ja vauvabisnes pistää vihaksi.

Ja sitten kuitenkin ainoa paikka, josta löydän edes ripauksen hoivaviettiä ja rakkauden kaltaista odotuksen tunnetta on vauvatavarakaupat. Käyn tarkasti läpi kaikki unirätit, että löydän juuri sellaisen mikä olisi minun lapselleni paras. Ja kun en löydä, päätän tehdä sen itse. En voi ostaa rumaa! Hankin kauneimman väriset puuvillalangat ja liian kalliit bambupuikot, mutta hetken tunnen oloni hyväksi. Kuvittelen, että voin neuloa rättiin turvaa ja levollisia unen säveliä öihin.

…mutta kyllä mä tiedän, että kun vauva saa sen käsiinsä, siitä tulee lähinnä kuolarätti.

Uutta kotia etsimässä

Kävin asuntonäytössä Kulosaaressa. Se olis pikkulapsen kanssa kyllä aika upee alue… mut vuokra ois 1053€/kk. Taas itkettää olla yksin. Eihän toi nyt kahdestaan maksettuna olis kummonen.

Saan mä vissiin jotain yh:n sääliekstraa Kelasta, mutta kukaan ei oikein tunnu tietävän milloin ja kuinka paljon.

Mun neuvolamimmi varasi mulle ajan sosiaaliohjaajalle. Tapaan hänet tänään. Se on kyllä onni! Mutta mää haluaisin tietää kaiken NYT! Ja soittaa tolle vuokranantajalle HETI että mää otan sen!

Kämpän etsiminen ei ollut ennen näin haastavaa. Oon löytänyt vaikka kuinka monta asuntoa, joihin mää voisin todella mielelläni muuttaa. Mut nyt mul on kissa ja joku tyyppi mahassa, niin yhtäkkiä mikään ei käy!

– Ei hissiä

– Ei lemmikkieläimiä

– Helvetin pieni kylppäri ja pyykkitupa viereisessä taloyhtiössä

– Ei parveketta

– jne.

Parveke kuulostaa ylimääräseltä luksukselta, mut aika moni vauva-ajan läpikäynyt sanoo, että tarviin parvekkeen. Uskon heitä.

Sauna tai semmonen taloyhtiön sauna olis kans kova. Voisin tehä tosta sit hillittömän kylpijäsaunabeben!

Vauva liikkuu!

Tunsin eilen tän lapsen liikehdintää kun se pyöri tuol kohdussa. En tiedä, voiko sitä vielä tässä vaiheessa tuntea, mutta vauvan rempomiselta se muljahtelu vaikutti!

Mun on vaikea ihan täysin hyväksyä tätä hommaa. Joinakin päivinä oon ollut jopa onnellinen, kutonu jotain hemmetin vauvan myssyä ja ajatellut että musta tulee maailman rakastavin ja ihanin ja paras äiti.

Ja sitten toisina päivinä mää vaan itken, enkä ymmärrä miksi onnistun tekemään kaiken aina jotenkin väärin. Ettei tää lisääntyminenkään voinut onnistua niinkuin normaaleilla ihmisillä että rakastutaan, seurustellaan, ehkä muutetaan yhteen ja sitten tehdään lapsi. Yhdessä.

Eeei. Koen tänkin itsekseni. Raskaana oleminen yksin on todella tyhjää. Ei tätä ystävien kanssa kuitenkaan voi täysin jakaa, kun ei ne ole lapsen isä. Voihan noita ultrakuvia tietty kaikille näyttää, mutta eihän ne oikeasti kiinnosta ketään.

Mä en oikein tiedä, miltä se ultrassa käyminen edes tuntui. Ei se tuntunut oikein miltään. Oli hassua nähdä miten sikiö näyttää jo ihan vauvalta, vaikka se on vielä ihan pieni. Mutta että se on mun lapsi. Sitä on jotenkin vaikea käsittää.

Taloushuolia

Melkein päivittäin ajatukseni kulkeutuvat siihen, ettei tällaista tapahdu miehelle. Ei voi tapahtua. Minua vituttaa, että tämän lapsen isä voi jatkaa elämäänsä juuri niinkuin hän on suunnitellut.

Ei lapsi sovi minunkaan elämäntilanteeseeni. Teen keikkatyötä ja musiikkia (käytännössä olen enimmäkseen työtön) ja asun yksin Helsingissä. Enkä totisesti koskaan unelmoinut, että isona minusta tulee yksinhuoltaja.

Toimeentulo pelottaa. Olen onnistunut nyt vähän yli vuoden tulemaan toimeen liitonpäivärahoilla ja tuloilla joita saan musiikista ja muista keikkatöistä. Lokakuussa liitonrahat kuitenkin loppuivat, enkä ole vieläkään saanut Kelalta myöntävää päätöstä peruspäivärahaan.

Tähän asti pärjäsin muutamilla palkoilla ja veronpalautuksilla, mutta nyt rahat on loppu. Syyskuussa syntyy vauva, eikä sitä toista osapuolta ole missään. Kaikki pitää maksaa itse. Käytännössä se tarkoittaa siis paluuta toimeentuloluukulle.

Kohta täytyy löytää uusi asunto, koska nykyisessä ei esimerkiksi mahdu hissiin rattaiden kanssa. Kotini on todella halpa, eli todennäköisesti joudun muuttamaan kalliimpaan.

Ja sitten pitäisi keskittyä voimaan hyvin, koska kuulemma vauva aistii äidin tunteet ja nyt olisi parempi olla hyvinvoiva ja onnellinen.

Ahdistaa.

Ai niin lastenhuone… APUA

Asuntohakemuksessa asunnonvaihdon perusteena lukee:

”Perheenperustaminen / yhteenmuutto”

Tuntuu pahalta. Onko tämä muka perhe? Olisin minäkin miehen halunnut ennen lapsen saamista. Tuntuisi mukavalta kuulua sellaiseen turvalliseen isä-äiti-lapsi-kombinaatioon.

Mutta minä olen yksin. Välillä se tuntuu jo ihan luonnolliselta, mutta tänään ahdistaa. En halua olla raskaana. En halua synnyttää. Enkä ostaa kaikkea vauvaroskaa! Pinnasänkyjä ja sittereitä… hyi vittu.

Mua on välillä ahdistanut käydä mun ystävien lastenhuoneissa. Lastenhuoneet on niin rumia! Ja nyt mun kotiini tulee sellainen! Saanko olla niin natsi ettei lapsen huoneessa ole mitään mun mielestä epämiellyttävää? En mä kyl varmaan saa… eihän siellä olis ku käpylehmiä.

Nuoruus…

Välillä tuntuu, että nää suunnittelemattomat raskaudet on tosi epäreiluja. Mullakin on paljon kavereita, jotka haluaisi lapsen eikä se vaan millään onnistu. Sit mää käyn kerran baarissa ja se on siinä.

Vaikka että suunnitellut raskaudet on todella uusi mahdollisuus, eikä se vieläkään ole mahdollista kaikille naisille. Lapsia syntyy koko ajan. Joka paikassa. Ja on syntynyt niin kauan kuin ihmisiä on ylipäänsä ollut.

Mutta nyt mun nuoruus loppuu kesken! … tai siis. Mitä on nuoruus? Mä olen 30-vuotias. Oon saanut olla “nuori” kyllä tosi kauan. Enkä mä edes voi vielä tietää, miten toi lapsen syntymä muhun vaikuttaa.

Ja että nuoruus muutenkin. Miksi pitäisi olla ikuisesti nuori? Nuoruus oli kuitenkin todella usein myös aika perseestä. Ei silloin tajunnut itsestään eikä toisista mitään. Kaikki oli vaan aina helvetin VAIKEAA.

Tavoitteet vuodelle 2019

Kirjoitin vuoden alussa tavoitteita tälle vuodelle

  • Opin rakastamaan itseäni
  • Löydän kumppanin, joka rakastaa minua (tietty minä myös häntä)
  • Julkaisen levyn tänä keväänä
  • Kirjoitan lastenrunokirjan
  • Teen räppilevyn!
  • Muutan Uuteen-Seelantiin ennen ku täytän 35

Mitä en kirjoittanut, oli että esikoislapseni syntyy syyskuussa. En vielä tiennyt.