Mun elämässä on ollut jo kauan ongelma. Mä teen kaiken yksin. Matkustan yksin. Kirjoitan yksin. Soitan keikat yksin. Nukun yksin. Asun yksin. Vietän illat ja viikonloput useimmiten yksin. Oikeastaan päivät myös.

Viime kesänä mulla oli hirvittävä vauvakuume mutta järkeilin, että jos en löydä rakastavaa kumppania niin sitten en halua lapsia. Pelkäsin, että jäisin siinäkin yksin.

Kumppania ei löytynyt, mutta pelko toteutui ja nyt saan lapsen. Yksin.

Olen kokenut onttouden ja yksinäisyyden tunteita ennenkin. Kaikki niitä kokevat. Mutta tällä tavalla yksinäiseksi en ole ennen itseäni tuntenut. Tän lapsen isää ei vittujakaan kiinnosta, mitä meille kuuluu, eikä sitä rakastavaa kumppania ole missään. Mun on oikeastaan vaikea muistaa, että tällä lapsella ylipäänsä on isä.

Mun ystävät ja vanhemmat on olleet ihania ja tukena, mutta totuus on ettei ne tule olemaan tässä joka päivä. Eikä edes joka viikko.

Kun tänään seisoin peilin edessä tarkastelemassa nyt jo näkyvää mahaa, mulla oli vain todella vahva tunne siitä, että ei tän näin pitäisi mennä. Että tässä kuuluisi olla joku, kenen kanssa tätä muutosta tarkkailla ja ihmetellä. Odottaa yhdessä.

Mutta peili ei valehtele. Ketään ei ole.

Ja mun kehoni muuttuu.