Melkein päivittäin ajatukseni kulkeutuvat siihen, ettei tällaista tapahdu miehelle. Ei voi tapahtua. Minua vituttaa, että tämän lapsen isä voi jatkaa elämäänsä juuri niinkuin hän on suunnitellut.

Ei lapsi sovi minunkaan elämäntilanteeseeni. Teen keikkatyötä ja musiikkia (käytännössä olen enimmäkseen työtön) ja asun yksin Helsingissä. Enkä totisesti koskaan unelmoinut, että isona minusta tulee yksinhuoltaja.

Toimeentulo pelottaa. Olen onnistunut nyt vähän yli vuoden tulemaan toimeen liitonpäivärahoilla ja tuloilla joita saan musiikista ja muista keikkatöistä. Lokakuussa liitonrahat kuitenkin loppuivat, enkä ole vieläkään saanut Kelalta myöntävää päätöstä peruspäivärahaan.

Tähän asti pärjäsin muutamilla palkoilla ja veronpalautuksilla, mutta nyt rahat on loppu. Syyskuussa syntyy vauva, eikä sitä toista osapuolta ole missään. Kaikki pitää maksaa itse. Käytännössä se tarkoittaa siis paluuta toimeentuloluukulle.

Kohta täytyy löytää uusi asunto, koska nykyisessä ei esimerkiksi mahdu hissiin rattaiden kanssa. Kotini on todella halpa, eli todennäköisesti joudun muuttamaan kalliimpaan.

Ja sitten pitäisi keskittyä voimaan hyvin, koska kuulemma vauva aistii äidin tunteet ja nyt olisi parempi olla hyvinvoiva ja onnellinen.

Ahdistaa.