Vauva liikkuu!

Tunsin eilen tän lapsen liikehdintää kun se pyöri tuol kohdussa. En tiedä, voiko sitä vielä tässä vaiheessa tuntea, mutta vauvan rempomiselta se muljahtelu vaikutti!

Mun on vaikea ihan täysin hyväksyä tätä hommaa. Joinakin päivinä oon ollut jopa onnellinen, kutonu jotain hemmetin vauvan myssyä ja ajatellut että musta tulee maailman rakastavin ja ihanin ja paras äiti.

Ja sitten toisina päivinä mää vaan itken, enkä ymmärrä miksi onnistun tekemään kaiken aina jotenkin väärin. Ettei tää lisääntyminenkään voinut onnistua niinkuin normaaleilla ihmisillä että rakastutaan, seurustellaan, ehkä muutetaan yhteen ja sitten tehdään lapsi. Yhdessä.

Eeei. Koen tänkin itsekseni. Raskaana oleminen yksin on todella tyhjää. Ei tätä ystävien kanssa kuitenkaan voi täysin jakaa, kun ei ne ole lapsen isä. Voihan noita ultrakuvia tietty kaikille näyttää, mutta eihän ne oikeasti kiinnosta ketään.

Mä en oikein tiedä, miltä se ultrassa käyminen edes tuntui. Ei se tuntunut oikein miltään. Oli hassua nähdä miten sikiö näyttää jo ihan vauvalta, vaikka se on vielä ihan pieni. Mutta että se on mun lapsi. Sitä on jotenkin vaikea käsittää.

Nuoruus…

Välillä tuntuu, että nää suunnittelemattomat raskaudet on tosi epäreiluja. Mullakin on paljon kavereita, jotka haluaisi lapsen eikä se vaan millään onnistu. Sit mää käyn kerran baarissa ja se on siinä.

Vaikka että suunnitellut raskaudet on todella uusi mahdollisuus, eikä se vieläkään ole mahdollista kaikille naisille. Lapsia syntyy koko ajan. Joka paikassa. Ja on syntynyt niin kauan kuin ihmisiä on ylipäänsä ollut.

Mutta nyt mun nuoruus loppuu kesken! … tai siis. Mitä on nuoruus? Mä olen 30-vuotias. Oon saanut olla “nuori” kyllä tosi kauan. Enkä mä edes voi vielä tietää, miten toi lapsen syntymä muhun vaikuttaa.

Ja että nuoruus muutenkin. Miksi pitäisi olla ikuisesti nuori? Nuoruus oli kuitenkin todella usein myös aika perseestä. Ei silloin tajunnut itsestään eikä toisista mitään. Kaikki oli vaan aina helvetin VAIKEAA.

Paskat talkoot

Kerroin lapsen isälle olevani raskaana. Hän tuntui aluksi sympaattiselta, mutta kun hän tajusi että olen oikeasti raskaana, enkä vain epäile sitä, äänensävy muuttui.

Hän sanoi ettei lapsi sovi hänen elämäntilanteeseensa ja toivoi, että teen abortin.

Sen jälkeen en ole kuullut hänestä mitään.

Tulen väistämättä miettineeksi sukupuolten tasa-arvoa ja sitä tosiasiaa, että lasten kasvatus on enemmän naisten vastuulla, oli isä mukana kuvioissa tai ei.

Aika perinteiset talkoot. Puolet osallistuu ja puolet… niin. Haistakaa vittu.