Itkua ja suklaapirtelöä

Tänään mulla oli aika Naistenklinikalle kätilön ja sosiaalityöntekijän vastaanotolle. Sosiaalityöntekijä lupasi tehdä ennakoivan lastensuojeluilmoituksen, kertoi millaista tukea odotusaikaan on saatavilla, sekä ehdotti adoptiovaihtoehdon tutkimista.

Mää märisin enkä osannu sanoa, että en mää taida haluta adoptiota vaikka en mää haluais oikeen olla raskaanakaan. Mua pelottaa että kun lapsi syntyy, musta tulee vielä yksinäisempi kuin mitä oon nyt.

Ajattelin, että suklaapirtelö voisi auttaa ja menin Hesburgeriin, mutta heidän jäätelökoneensa oli pesussa, joten en saanut pirtelöä. Laahustin itku kurkussa Mannerheimintiellä ja astuin sisään McDonaldsin ovista.

-Moi! Ottaisin yhden suklaapirtelön.

-Ikävä kyllä meidän kone on juuri korjauksessa, niin ei voida tehdä pirtelöä.

Aloin itkemään ja mua hävetti ihan sikana, koska myyjä varmaan oletti että kyse oli pelkästään siitä hemmetin pirtelöstä.

Itkua ja unirätti

Mua on alkanut vituttaa kaikki raskausmyytit hehkumisesta ja elämän onnellisimmasta ajasta. Oon viimeks itkenyt näin paljon mun ensimmäisen vakavan masennusjakson aikaan. Välillä mietin, onko mahdollista itkeä vauva ulos kohdusta.

Mun ajatukset kiertää kehää. Ajattelen että kyllä tää tästä, kaikki järjestyy. Ja sitten ajattelen, että en jaksa olla enää yksin. Kumppanin löytäminen on helvetin vaikeaa, eikä lapsi tule sitä ainakaan helpottamaan. Kirjoittelen listoja kaikista hankittavista tavaroista. Tuttipulloja, vauvalusikoita, silikoniastioita, turvaistuin, amme, jne. Selaan nettikirppiksiä kun uudet tavarat ahdistaa ja vauvabisnes pistää vihaksi.

Ja sitten kuitenkin ainoa paikka, josta löydän edes ripauksen hoivaviettiä ja rakkauden kaltaista odotuksen tunnetta on vauvatavarakaupat. Käyn tarkasti läpi kaikki unirätit, että löydän juuri sellaisen mikä olisi minun lapselleni paras. Ja kun en löydä, päätän tehdä sen itse. En voi ostaa rumaa! Hankin kauneimman väriset puuvillalangat ja liian kalliit bambupuikot, mutta hetken tunnen oloni hyväksi. Kuvittelen, että voin neuloa rättiin turvaa ja levollisia unen säveliä öihin.

…mutta kyllä mä tiedän, että kun vauva saa sen käsiinsä, siitä tulee lähinnä kuolarätti.

Lääkärissä

Mulla on ollut pari päivää tosi ahdistunut olo. Oon toivonut, että toi tyyppi vaan katoais mun sisältä. En pysty oikein ajattelemaan mitään muuta, kuin että kuljen suoraan kohti mun suurinta antiunelmaa. Että mikään ei järjesty ja kaikki tulee tästä lähtien olemaan pelkkää helvettiä.

Naisten klinikalla suositeltiin, että hakeutuisin lääkäriin koska mul on ollut vaikeaa masennusta, eikä tää tilanne varsinaisesti ole helpottanut henkistä kuormitusta. Tänään sit kävin lääkärissä.

– Voi ihanaa! Ensimmäinen tulossa? Onneksi olkoon, lääkäri sanoi.

Mun teki mieli repiä siltä pää irti ja huutaa: ”Tajuutko vitun mulkku, että jos en olis raskaana niin mun ei tarttis nyt olla tässä itkemässä?”

Sen sijaan aloin vain itkeä, enkä sanonut oikein mitään. Toivottavasti se ees tajus olevansa ääliö. Tosin se oli kyllä mies. Usein musta tuntuu, etteivät miehet ymmärrä mistään mitään. Pyydän anteeksi, jos joku nyt loukkaantuu.

Tai itse asiassa en kyl pyydä. Ei oikeastaan kiinnosta.

3/100

Olin ottanut jälkiehkäisypillerin ohjeen sallimissa rajoissa (teho 97%) ja ensin epäilin että menkkani vain temppuilevat, koska niin ne tapaavat tehdä. Tähän mennessä pisin väli on ollut 39 päivää, joten kun päiviä oli 40, tein raskaustestin.

Istuin vessassa, tuijotin positiivista tulosta ja itkin. En tajunnut mistään oikein mitään neljään päivään. Olin täydellisessä umpikujassa. En halunnut lasta, mutta olen nuorempana tehnyt kerran raskaudenkeskeytyksen, joten tiesin ettei psyykeni enää kestäisi toista. Yhtäkään hyvää vaihtoehtoa ei ollut.

Siispä itkin, yritin hoitaa itseäni pakonomaisella saunomisella ja nukuin. Sitten makasin viikon ystävieni lattialla katsomassa Ronja Ryövärintytärtä Netflixistä.

Varasin ajan raskaudenkeskeytykseen, vaikka tavallaan tiesin jo etten tekisi sitä.