Ahdisti. Väsytti. Itketti.

Tän tekstin kirjoitin jo viikko sitten ja päätin jättää sen julkaisematta… mutta nyt päätin toisin, koska itsensä sensuroiminen on perseestä, joten olkaapa hyvät!

Olen syrjäytynyt. Paitsi kavereiden mielestä. Ja työtön. Mutta en kuitenkaan NIIN työtön kavereiden mielestä. Ja sit yksinhuoltaja. Mutta en sentään SELLAINEN yksinhuoltaja, koska nykyään on ihan ok olla yksinhuoltaja kavereiden mielestä.

Tiiättekö miten paljon turhauttaa kun ihmiset ei suostu näkemään, että menee ihan päin vittua? Kun ”eihän sulla nyt niin kovin huonosti mee”. Niin. No ei, jos vertaa johonkin joka nukkuu katuojassa. Mutta se, että jollakin menee vielä huonommin, ei vaikuta mun elämääni lainkaan positiivisesti.

Tätä kirjoittaessa lapsi huutaa kurkku suorana ja vaatii syliä ja mun hermoja kiristää, koska en jaksais nyt sylitellä vaan oon pelkästään vihainen, turhautunut ja muakin itkettää, haluaisin huutaa kurkku suorana ja päästä jonkun syliin, mutta en edes muista miltä syli tuntuu.

Yksinhuoltajille ei ole sylejä.

(tässä kohtaa otin lapsen syliin, koska huutaminen meni hysteeriseksi ja kirjoittamiseen tuli joku seittemän tunnin tauko, mutta sehän ei tässä näy)

Sen sijaan että huomattaisiin, että ei helvetti, sun elämähän on aika perseestä, niin huomioidaan vain että hei, sullahan on ihana pieni lapsi oijoi ku ihanaa!

Sanooko joku joskus niille, ketkä ei yrityksestä huolimatta saa lasta, että ”no hei ihanaa! Nyt voitte elää vapaammin ja olla onnellisia kun kukaan ei roiku jaloissa mölisemässä 24/7”?

Jep! EI SANO. Joten miksi, MIKSI mulle tuutataan joka puolelta sitä, että ”sinähän olet nyt onnellinen, kun olet saanut lapsen. Teillähän näyttää menevän tosi hyvin!” Saatana!

Miksi paskat fiilikset on niin kiellettyjä? Se on helvetin ärsyttävää! Oon yksinäinen, katkera ja väsynyt!

Vittu sori!

Sanat on vaarallisia

Matkalla päiväkotiin mietin, miten paljon asiat, joita minulle on kerrottu itsestäni, ovat vaikuttaneet siihen millainen minusta on tullut.

”En kyl keksi mikä ammatti sulle vois sopii. Susta tulee ihan varmasti työtön.”

”Onpa sulla kyllä todella iso maha.”

”Et mahu siihen, oot läski ja sul on helvetin isot tissit”.

Nämä ovat kaikki lauseita, joita minulle on sanottu jo ennen kuin olin lainkaan ylipainoinen tai joutunut vielä kertaakaan työttömäksi. Kun tarkasti muistelen, olen kuullut myös nämä lauseet:

”Sulla on ihanat kasvot. Jos saisin valita, olisin mieluiten sun näköinen”.

”Sul on ehkä kaunein ääni mitä oon kuullut”.

”Oot kyl muumimamma. Siis silleen, et susta tulis varmaan ihana äiti”.

Mutta nyt oon ollut lihava ja työtön jo seitsemän vuotta. Ja noista kehuistakin on päällimmäisenä jäljellä toi äitiys, vaikka vihaan lapsia.

Miksi negatiiviset sanat vaikuttavat niin paljon enemmän, kuin positiiviset? Miksi elämässä tuntuu toteutuvan kaikki, mitä ei halua ja kaikki mitä eniten pelkää?

Outoa olemista

Mua ei ole ahdistanut kolmeen päivään oikeastaan ollenkaan. Oon tehnyt rentoutusharjoituksia ja kuunnellut vauvan liikkeitä, mutta ei se kyl mitään liiku ellen mä liiku. Aina kun lähden kävelemään, se alkaa temppuilla ja tuntuu epämiellyttävää muljetta mahassa.

Oon kyl semmosessa vauvakuplassa että morjens. En oo ihan kauheasti ajatellut mitään muuta kuin vauvaa, imetysvaatteita, vauvantarvikkeita ja tietty kotia. Että millanen koti olis hyvä VAUVALLE. Oon tehnyt täällä muuttoinventaariota ja vein kirpputorille sekä kierrätykseen tavaraa. En oikein sitten jaksanut laittaa näitä jääviä enää paikalleen ja nyt mun kotini näyttää kaatopaikalta.

Ajattelin, että olin sinut tän äidiksi tulemisen kanssa siinä vaiheessa kun tajusin, että en tulis tekemään aborttia. Mutta nyt vaikka oon ollut jo ihan iloinen muutaman päivän, mun on vaikea sisäistää tätä äitihommaa. Olin tuossa viime marras-joulukuun aikaan alkanut ajatella, että paskat musta mitään äitiä tule koskaan. Vähän sillä silmällä mä ton kissan hankin kaveriksi, että meillä on tämmönen mukava pieni aikuiskoti tässä.

No ei oo kauaa. Mutta ei se enää niin pahalta tunnu. Outoa se on todellakin! Mutta raskaanaoleminen on ylipäätään aivan järjetön keksintö. Että se tyyppi pyörii tuolla mahassa yhdeksän kuukautta. Että me KAIKKI ollaan pyöritty jonkun mahassa. Yhdeksän kuukautta.

Ihan kaikki ei vituta

Köyhyys aiheuttaa yllättäviä ongelmia. Jouduin just kieltäytymään parista työvuorosta, koska noi työvaatteet ei mahdu enää mun päälle, eikä mul oo rahaa ostaa uusia. Oon tavallaan vähän onnellinen ettei oo, koska ei mulla ole myöskään energiaa lähteä johonkin saatanan sovituskoppeihin pyörimään ja itkemään kun mikään ei mahdu sielläkään päälle.

Lisäks mua vituttaa ostaa uusia vaatteita joittenkin kämästen ekstravuorojen takia, joista jää sit hätinä joku kuppanen viiskymppiä käteen kunhan on ensin selvittänyt Kelalle miks on viitsinyt ylipäänsä käydä töissä.

Nyt musta tuntuu, että mua vaan vituttaa kaikki, mutta oikeasti se ei pidä täysin paikkaansa. Ostin nimittäin tänään pinnasängyn, eikä se olekaan ruma! Se on vanha, pieni ja puinen. Eli aika soma! Aion vielä maalata sen. KULTAISEKSI.

Samalla aloin innostua lastenhuoneesta, mitä jos maalaisin sinne seinään AVARUUSMAALAUKSEN, eikä sekään olisikaan ruma! Ja askartelisin paperimassasta nurkkaan suuren luolan, jonne lapsi ja mää voitais ryömiä lukemaan satuja. Aijjai, avaruusluola!

Tavoitteet vuodelle 2019

Kirjoitin vuoden alussa tavoitteita tälle vuodelle

  • Opin rakastamaan itseäni
  • Löydän kumppanin, joka rakastaa minua (tietty minä myös häntä)
  • Julkaisen levyn tänä keväänä
  • Kirjoitan lastenrunokirjan
  • Teen räppilevyn!
  • Muutan Uuteen-Seelantiin ennen ku täytän 35

Mitä en kirjoittanut, oli että esikoislapseni syntyy syyskuussa. En vielä tiennyt.