Ahdisti. Väsytti. Itketti.

Tän tekstin kirjoitin jo viikko sitten ja päätin jättää sen julkaisematta… mutta nyt päätin toisin, koska itsensä sensuroiminen on perseestä, joten olkaapa hyvät!

Olen syrjäytynyt. Paitsi kavereiden mielestä. Ja työtön. Mutta en kuitenkaan NIIN työtön kavereiden mielestä. Ja sit yksinhuoltaja. Mutta en sentään SELLAINEN yksinhuoltaja, koska nykyään on ihan ok olla yksinhuoltaja kavereiden mielestä.

Tiiättekö miten paljon turhauttaa kun ihmiset ei suostu näkemään, että menee ihan päin vittua? Kun ”eihän sulla nyt niin kovin huonosti mee”. Niin. No ei, jos vertaa johonkin joka nukkuu katuojassa. Mutta se, että jollakin menee vielä huonommin, ei vaikuta mun elämääni lainkaan positiivisesti.

Tätä kirjoittaessa lapsi huutaa kurkku suorana ja vaatii syliä ja mun hermoja kiristää, koska en jaksais nyt sylitellä vaan oon pelkästään vihainen, turhautunut ja muakin itkettää, haluaisin huutaa kurkku suorana ja päästä jonkun syliin, mutta en edes muista miltä syli tuntuu.

Yksinhuoltajille ei ole sylejä.

(tässä kohtaa otin lapsen syliin, koska huutaminen meni hysteeriseksi ja kirjoittamiseen tuli joku seittemän tunnin tauko, mutta sehän ei tässä näy)

Sen sijaan että huomattaisiin, että ei helvetti, sun elämähän on aika perseestä, niin huomioidaan vain että hei, sullahan on ihana pieni lapsi oijoi ku ihanaa!

Sanooko joku joskus niille, ketkä ei yrityksestä huolimatta saa lasta, että ”no hei ihanaa! Nyt voitte elää vapaammin ja olla onnellisia kun kukaan ei roiku jaloissa mölisemässä 24/7”?

Jep! EI SANO. Joten miksi, MIKSI mulle tuutataan joka puolelta sitä, että ”sinähän olet nyt onnellinen, kun olet saanut lapsen. Teillähän näyttää menevän tosi hyvin!” Saatana!

Miksi paskat fiilikset on niin kiellettyjä? Se on helvetin ärsyttävää! Oon yksinäinen, katkera ja väsynyt!

Vittu sori!

Sanat on vaarallisia

Matkalla päiväkotiin mietin, miten paljon asiat, joita minulle on kerrottu itsestäni, ovat vaikuttaneet siihen millainen minusta on tullut.

”En kyl keksi mikä ammatti sulle vois sopii. Susta tulee ihan varmasti työtön.”

”Onpa sulla kyllä todella iso maha.”

”Et mahu siihen, oot läski ja sul on helvetin isot tissit”.

Nämä ovat kaikki lauseita, joita minulle on sanottu jo ennen kuin olin lainkaan ylipainoinen tai joutunut vielä kertaakaan työttömäksi. Kun tarkasti muistelen, olen kuullut myös nämä lauseet:

”Sulla on ihanat kasvot. Jos saisin valita, olisin mieluiten sun näköinen”.

”Sul on ehkä kaunein ääni mitä oon kuullut”.

”Oot kyl muumimamma. Siis silleen, et susta tulis varmaan ihana äiti”.

Mutta nyt oon ollut lihava ja työtön jo seitsemän vuotta. Ja noista kehuistakin on päällimmäisenä jäljellä toi äitiys, vaikka vihaan lapsia.

Miksi negatiiviset sanat vaikuttavat niin paljon enemmän, kuin positiiviset? Miksi elämässä tuntuu toteutuvan kaikki, mitä ei halua ja kaikki mitä eniten pelkää?

YH lyfe

Yksin eläminen kyllästyttää. Yksinolo kyllästyttää. Note to self: älä kuitenkaan googlaa ”kuinka löytää kumppani”, koska

”Yksinhuoltaja löytää kumppanin yhtä helposti kuin aiemminkin”. Hmm… jep. Eli ei löydä.

”Kumppanin löytää helposti sieltä, missä itse viettää paljon aikaansa”. Ai? No mä vietän paljon aikaani yksin kotona.

”Yksinhuoltaja voi pudottaa tasoaan uuden kumppanin kohdalla, koska hän voi nyt hyväksyä myös pienituloisen miehen, sillä lapsen isä maksaa hänen elämisensä”. Öööö anteeks… What?! Voi vittu.

LOL

Yhteenveto: Internetissä (ja myöskin yleisessä ilmapiirissä) elää tiukasti käsitys, että yksinhuoltaja on nainen. Ja tietysti, että yksinhuoltajan lapsella on kuitenkin isä joka maksaa kaiken, sillä nainen on luuseri jolla ei ole rahaa ja isukki suuri sankari joka joutuu tuhoamaan elämänsä käyttämällä rahojaan OMAAN LAPSEENSA.

No niin. Lähdenpä tästä hakemaan lastani päiväkodista, koska sitä ei kukaan muu tee minään päivänä. Mun piti tehdä tänään lohikeittoa, mutta sen sijaan kulutin koko päivän internetin paskapuheista hermostumiseen. Ei ole nyt aikaa lukea läpi, että mitäs tulikaan kirjoitettua, joten jos on kirotusvireitä tai sekavaa settiä, niin sori siitä.

Heippa.

Ihan kaikki ei vituta

Köyhyys aiheuttaa yllättäviä ongelmia. Jouduin just kieltäytymään parista työvuorosta, koska noi työvaatteet ei mahdu enää mun päälle, eikä mul oo rahaa ostaa uusia. Oon tavallaan vähän onnellinen ettei oo, koska ei mulla ole myöskään energiaa lähteä johonkin saatanan sovituskoppeihin pyörimään ja itkemään kun mikään ei mahdu sielläkään päälle.

Lisäks mua vituttaa ostaa uusia vaatteita joittenkin kämästen ekstravuorojen takia, joista jää sit hätinä joku kuppanen viiskymppiä käteen kunhan on ensin selvittänyt Kelalle miks on viitsinyt ylipäänsä käydä töissä.

Nyt musta tuntuu, että mua vaan vituttaa kaikki, mutta oikeasti se ei pidä täysin paikkaansa. Ostin nimittäin tänään pinnasängyn, eikä se olekaan ruma! Se on vanha, pieni ja puinen. Eli aika soma! Aion vielä maalata sen. KULTAISEKSI.

Samalla aloin innostua lastenhuoneesta, mitä jos maalaisin sinne seinään AVARUUSMAALAUKSEN, eikä sekään olisikaan ruma! Ja askartelisin paperimassasta nurkkaan suuren luolan, jonne lapsi ja mää voitais ryömiä lukemaan satuja. Aijjai, avaruusluola!

Vauva liikkuu!

Tunsin eilen tän lapsen liikehdintää kun se pyöri tuol kohdussa. En tiedä, voiko sitä vielä tässä vaiheessa tuntea, mutta vauvan rempomiselta se muljahtelu vaikutti!

Mun on vaikea ihan täysin hyväksyä tätä hommaa. Joinakin päivinä oon ollut jopa onnellinen, kutonu jotain hemmetin vauvan myssyä ja ajatellut että musta tulee maailman rakastavin ja ihanin ja paras äiti.

Ja sitten toisina päivinä mää vaan itken, enkä ymmärrä miksi onnistun tekemään kaiken aina jotenkin väärin. Ettei tää lisääntyminenkään voinut onnistua niinkuin normaaleilla ihmisillä että rakastutaan, seurustellaan, ehkä muutetaan yhteen ja sitten tehdään lapsi. Yhdessä.

Eeei. Koen tänkin itsekseni. Raskaana oleminen yksin on todella tyhjää. Ei tätä ystävien kanssa kuitenkaan voi täysin jakaa, kun ei ne ole lapsen isä. Voihan noita ultrakuvia tietty kaikille näyttää, mutta eihän ne oikeasti kiinnosta ketään.

Mä en oikein tiedä, miltä se ultrassa käyminen edes tuntui. Ei se tuntunut oikein miltään. Oli hassua nähdä miten sikiö näyttää jo ihan vauvalta, vaikka se on vielä ihan pieni. Mutta että se on mun lapsi. Sitä on jotenkin vaikea käsittää.