Tän tekstin kirjoitin jo viikko sitten ja päätin jättää sen julkaisematta… mutta nyt päätin toisin, koska itsensä sensuroiminen on perseestä, joten olkaapa hyvät!

Olen syrjäytynyt. Paitsi kavereiden mielestä. Ja työtön. Mutta en kuitenkaan NIIN työtön kavereiden mielestä. Ja sit yksinhuoltaja. Mutta en sentään SELLAINEN yksinhuoltaja, koska nykyään on ihan ok olla yksinhuoltaja kavereiden mielestä.

Tiiättekö miten paljon turhauttaa kun ihmiset ei suostu näkemään, että menee ihan päin vittua? Kun ”eihän sulla nyt niin kovin huonosti mee”. Niin. No ei, jos vertaa johonkin joka nukkuu katuojassa. Mutta se, että jollakin menee vielä huonommin, ei vaikuta mun elämääni lainkaan positiivisesti.

Tätä kirjoittaessa lapsi huutaa kurkku suorana ja vaatii syliä ja mun hermoja kiristää, koska en jaksais nyt sylitellä vaan oon pelkästään vihainen, turhautunut ja muakin itkettää, haluaisin huutaa kurkku suorana ja päästä jonkun syliin, mutta en edes muista miltä syli tuntuu.

Yksinhuoltajille ei ole sylejä.

(tässä kohtaa otin lapsen syliin, koska huutaminen meni hysteeriseksi ja kirjoittamiseen tuli joku seittemän tunnin tauko, mutta sehän ei tässä näy)

Sen sijaan että huomattaisiin, että ei helvetti, sun elämähän on aika perseestä, niin huomioidaan vain että hei, sullahan on ihana pieni lapsi oijoi ku ihanaa!

Sanooko joku joskus niille, ketkä ei yrityksestä huolimatta saa lasta, että ”no hei ihanaa! Nyt voitte elää vapaammin ja olla onnellisia kun kukaan ei roiku jaloissa mölisemässä 24/7”?

Jep! EI SANO. Joten miksi, MIKSI mulle tuutataan joka puolelta sitä, että ”sinähän olet nyt onnellinen, kun olet saanut lapsen. Teillähän näyttää menevän tosi hyvin!” Saatana!

Miksi paskat fiilikset on niin kiellettyjä? Se on helvetin ärsyttävää! Oon yksinäinen, katkera ja väsynyt!

Vittu sori!