Isä

Kummallisinta ja samalla ehkä surullisinta tässä raskaudessa on se, että mulla on aivan erityinen, elävä yhteys ihmisen kanssa, johon mulla ei ole mitään yhteyttä.

Oon aiemmin romantisoinut lasten saannin ja ajatellut, että siinä ihaninta on se kun kaksi toisilleen todella rakasta ihmistä yhdistyy yhteisessä lapsessa. Saadaan seurata yhdessä kun lapsi kasvaa. Huomataan kumman naurua sen nauru muistuttaa. Kumman eleet, silmät, suu, hymy jne. sillä on.

Mutta jos mun lapsella on isänsä hymy, niin enhän mä edes huomaa sitä. En juuri muista sen kasvojakaan enää. Siksi vähän toivonkin, että lapsi muistuttaisi mahdollisimman paljon mua. Tai sitten näyttäisi vain itseltään.

Harmi että elämä on harvoin, jos koskaan oikeasti mitenkään romanttista. Tai muutenkaan yhtään sitä, mitä siltä toivoo tai odottaa.

Nyt mä kyllä toivoisin, että olisi olemassa kaksi isää tarkoittavaa sanaa. Isä sellaisesta, joka oikeasti on lapsen elämässä ja joku muu sellaisesta ”isästä” joka ei ole. Tuntuu tyhmältä puhua isästä, kun se on täysin poissa.

Vaikka tavallaan… ehkä ihan sama. Jokaisella lapsella kuitenkin on jossakin joku isä.

Onneksi, tai sitten ikävä kyllä.

Perus mietteitä…

Mulla on ainakin yksi piirre, mikä varmaan auttaa äitiydessä. Mää rakastan pyykkäystä! Pyykkipäivät on ihania.

Mutta. Mua ahdistaa jo valmiiksi se, että joudun laittamaan jollekkin toiselle ruokaa. Joka hemmetin päivä, monta monta vuotta. Ruuanlaitto on niin saakelin nihkeetä! Ja sit toi kuitenkin ulvoo että ”hyi en syö! Pahaa!” No kai se nyt on pahaa kun itte tein, turpa kii ja syö!

Apua! Ehkä opin laittaan semmosta ruokaa mistä mun lapseni tykkää? Tai jospa löydän kumppanin, joka vihaa pyykkäystä, mutta rakastaa ruuanlaittoa. Vois tehä vaihtarit… joo niin varmaan.

Ja mikä mua myös ahdistaa, on tää nihkeä rahatilanne. Kävin eilen Robert’s Coffeessa lounaalla, vaikka tiedän ettei mulla nyt ois sellaiseen varaa ja mietin, että voinko mää kohta käydä ikinä ulkona syömässä? Entä jos mää jumitun kotiin, kun ei oo enää rahaa mihinkään. Syyään täälä vauvan kans kaurapuuroa ja leipäjonoleipää. Joka päivä. Monta, monta vuotta.

Mitähän tästä tulee… ahdistaa.

Aurinkoa ja ulkonäköpaineita

Oon nyt ollut niin onnellinen kesästä ja uudesta kodista, ettei Kelakaan jaksa enää vituttaa. Haluaisin silti vinkata, että pitäkää ystävät ja muut läheisenne hyvin lähellä. Koska mikäli luulette, että paskaan tilanteeseen joutuessanne joku valtion instanssi rientää apuun, olette väärässä.

Mulle kävi nyt niin, että ensin Kela ei voinut avustaa takuuvuokrassa etukäteen. Kaupunki ei myöskään voinut auttaa, koska heidän mielestään asia kuului Kelalle. Muuton jälkeen tuli päätös, ettei Kela auta takuuvuokrassa takautuvasti ja että syyni muuttaa (rattaat eivät mahdu hissiin joka on usein jumissa, ei säilytyspaikkaa vaunuille, kuudes kerros käytännössä siis ilman hissiä, rauhaton alue lasta ajatellen, yksiö) eivät olleet pakottavia, eikä huvikseen muuttoihin siis myönnettäisi tukea muutenkaan. Niin ja tähän tuli kaupungilta vielä kommentti, että eivät he nyt auta kun ei kerta Kelakaan auttanut. Onneksi hain äitiysavustuksen rahana. Tähän taloon ei mitään kuppaisia Kela-rutkuja tule.

Helvetin ärsyttävää on, että tästä haista Kela vittu-uhoamisesta huolimatta mun talous on täysin riippuvainen heistä. Argh.

No. Mutta vauva tulee ja olen alkanut jo innoissani odottaa sitä. Samalla olen koko ajan tietoisempi raskaudesta ja siitä, että mahani on nyt niin iso, että sitä on turha piilotella.

Kävin eilen Leppävaaran maauimalassa. Mulla oli bikinit ja jokaisella askeleella kohti allasta tai sieltä pois, musta tuntui että olen VALTAVAN KOKOINEN ja että kaikki minua katsoneet miettivät olenko läski vai raskaana. Lopulta totesin, että jos miettivätkin, niin kehoni muoto tuskin vaivasi heitä kovin pitkään, joten ihan sama.

Uinnin jälkeen istahdin pyyhkeelleni ja huomasin katselevani itse muiden kehoja. Ilahduin tajutessani kuinka erilaisia ne ovat. Mummoja bikineissä, teinejä bikineissä, lapsia uikkareissa, papparaisia shortseissa… hyvin harvoja ns. yleiset saakelin kauneusihanteet täyttäviä kehoja.

Varsinkin yksi mummokolmikko ilahdutti erityisesti. He olivat ainakin 70-vuotiaita ja reteästi uimapuvut päällä. Yksi oli jopa laskenut olkaimet alas, huhhuh! Ja heillä näytti olevan hauskaa yhdessä.

Saunaan mennessäni muistin erään ystäväni idean, jossa yläkoulun opetussuunnitelmaan tulisi kuulua säännölliset vierailut yleiseen uimahalliin. Että katsokaa, tältä ihmiset näyttävät! Hittoon ulkonäköpaineet!

Mielestäni se on yksi hienoimmista ideoista ikinä.

Tavaroita.

Mun koti alkaa täyttyä lapsikamasta. Oon saanut jo lähes kaikki ekan vauvavuoden kannalta tarpeelliset tavarat kavereilta ja kirppiksiltä. Vähän musta kyllä tuntuu, että tarvittavien lisäksi täs alkaa olla jo tarpeetontakin tavaraa. Mulle on kyl väitetty, että tuun yllättymään siitä, miten paljon vaatteita ja kaiken maailman riepuja lopulta tarttee. No. Saa nähdä.

Vielä kuukausi sitten mää tuijotin tota pinnasänkyä, noita hemmetin tuttipulloja ja haalistuneita harsoja tosi ahdistuneena. Että ei saatana, tossa noi nyt on ja pilaa mun kauniin kotini miljöön. Rumia kaikki! Nyt hormonit vissiin alkaa tehdä tehtävänsä, kun ne alkaakin näyttää IHANILTA.

Sain just mun ystävältä pari tosi värikästä vauvan lelua. Entisen mun mielestä ne olis ollut ihan sairaan rumia ja olisin myynyt ne salaa kirpparilla, mutta nyt ne näyttää ihan täydellisiltä. Vauvathan rakastaa kirkkaita värejä!

Niin. Tässä mää nyt juon aamukahvia ja tuijottelen noita joka nurkasta pilkistäviä vauvakamarumiluksia ja mietin vaan, että onpa onni ku mul on tämmösiiki jo nyt täällä. Luulen, että oli hyvä hankkia kaikki jo näin varhain. Synnytys on vasta syyskuussa, mutta en tosiaan voi tietää millasta loppuraskaus tulee olemaan. Käveleminen hengästyttää nyt jo tosi paljon. Eipähän tartte syksyllä olla enää kanniskelemassa pinnasänkyä.

Eka aamu uudessa kodissa

Mulla on parveke! Istahdin sinne tänä aamuna juomaan kahvia ja kuulin ainakin kolmen eri linnun laulua. Koivuissa pyöri västäräkki, punarinta ja talitintti. Aika ookoo vaihtelua kun on asunut kolme vuotta Piritoria vastapäätä.

Mielessäni kävi jopa sellainen ajatus, että kyllä kannatti hankkiutua vahingossa raskaaksi. Tuskin olisin muuten ikinä päätynyt asumaan Kannelmäkeen.

Harmi kun epätoivon hetkellä ei ikinä pysty ajattelemaan tulevaa. ”Kyllä tää tästä” on naurettavin ajatus ikinä ja kaikki ”tälle on vielä joku tarkoitus”-lausahdukset synnyttävät päähän lähinnä aggressiivisia väkivaltafantasioita.

Ja nyt kun epätoivo alkaa helpottaa, musta tuntuu että tuun olemaan paljon onnellisempi vauvan ja kissan kanssa Kannelmäessä, kuin mitä olisin ikinä ollut kissan kanssa Kalliossa. Kaljaa mää oisin vaan ikuisesti juonut. Yksin.

Mikäs tässä. Meistä tulee maailman paras pikku perhe.

Vähän kirkkaampi mieli

Musta tulee äiti. Se alkaa tuntua jo ihan hyvältä. En tietty kovin innoissani odota vuorotonta yöheräilyä, vaipanvaihtoa, pyykkäystä yms. saati imettämistä, mutta yhteiset saunahetket, laulut, lorut ja metsä-/puistoretket on alkaneet kuulostaa aika hauskoilta jutuilta.

Ja synnyttäminen. Tää kuulostaa jo ihan sairaalta, mutta yhtäkkiä musta tuntuu että se saattaakin olla aika siistiä. Vähän kyllä myös jännittää, kun ei sitä oikein voi teoriassa opiskella. Täytyy vaan synnyttää.

Voi olla, että tää yllättävä ajatusten valoistuminen johtuu siitä, että löysin viimein uuden kodin! Ei tarvitse enää olla niin kamalan ahdistunut kaiken aikaa. Takuuvuokra meinasi koitua ylitsepääsemättömäksi riesaksi, mutta ystävä riensi hätiin ja sekin järjestyi.

Vaikka usein mua tosi paljon itkettää, kun mun elämästä puuttuu se kuuluisa miehen ja naisen välinen rakkaus, niin eipähän puutu ainakaan ystävyyttä.

Hermot kireällä.

Raskausviikko 23. Mää en enää oikein ymmärrä mitään tän maan systeemeistä. Ketä täällä oikein autetaan? Mulle kyllä kerrotaan joka paikassa, että täällä ei jätetä lapsiperheitä asunnottomiksi! Täällä saa heti apua kun vaan pyytää! Kaupunki kyllä tukee muutossa ja vaikeissa elämäntilanteissa, haet vaan sieltä tukea niin kyllä saat!

Ja perseen syvimmät paskat! Sain ilon maksaa ”velkoja” Kelalle 500€, eikä sitä kaupungin ennaltaehkäisevää toimeentulotukea ole missään. Vuokra on onneksi maksamatta, niin ehkä tässä saa vielä luottotiedot kustua.

Tietysti olen onnistunut valitsemaan mun kaikki duunitkin silleen, etten voi tehdä niitä enää kun oon niin vitun raskaana. Nyt kun joku varmasti ajattelee että mitä tuokin valittaa, aina jotakin voi tehdä, niin haista sinäkin vittu.

Ei mulla oikeastaan muuta just nyt. Seuraavaksi alan pakkaamaan tätä kotia laatikoihin ja pesen vähän pyykkiä.

Elämä on juhla.

Tyttömöykky

Hän on tyttö! Mulle tulee tytär! Tai että ainakaan pippeliä hänelle ei tule. Kun kysyin, että miten varmasti sen voi tässä vaiheessa tietää, niin vastaus oli jotakuinkin että ”kyllä tää tyttöön päin kallistuu. Eihän nämä 100% varmoja ole, mutta ainakaan pojalla ei ole tuollaista” ja hän osoitti epämääräistä kuviota, jossa itse en nähnyt kuin möykyn ja kolme haaleaa viivaa.

Olin eilen varmaan ekaa kertaa koko raskauden aikana oikeasti onnellinen. Muistelen jotain onnen tunteita olleen tuossa helmikuun aikaankin, mutta nyt tuli sellainen hykerryttävä ”TYTTÖ! JESSSSS!”-olo.

Illalla vähän kyllä itketti myös, kun en päässyt jakamaan sitä iloa kasvotusten kenenkään kanssa. Ai paitsi mun kissan, laitoin sille seitä ja join itte kuusenkerkkä-mustikkamehua. Kippis.

No siitä huolimatta iloinen olo jatkui tänäänkin ja äsken tunsin ensimmäistä kertaa vauvan liikkeet myös kädellä tuosta mahan läpi. Outoa että ne voi tuntea, vaikka se on vielä niin pieni! Tää painaa jonku 350 grammaa nyt.

Kävin myös kirpparilla sekoilemassa ja ostin kaksi vauvan mekkoa, sekä yhden tyttömäisemmän bodyn.

Täytyy myöntää, että sekoilin jo maaliskuussa ja ostin pienet kengät. Hieman enemmän tyttölapselle sopivat.

Rakenneultra

Mul on tänään toinen ultraäänitutkimus. Tunnen itteni vähän tyhmäksi, kun eniten mua jännittää onko se tyttö vai poika, kun ton ultran ns. tarkoitus on tsekata kehittyykö vauva normaalisti ja onks sillä kaikki ok… mutta kun mää niin paljon toivoisin tyttöääää!

Niin ja tänään käsittääkseni lisäksi selviää, pystynkö synnyttämään alateitse vai tuleeko leikkaus. En oikeen tiiä kumpi tuntuu paremmalta. Pelottaa molemmat. Vauva vaan kasvaa koko ajan ja lopulta se täytyy kuitenkin saaha mahasta ulos.

Olisinpa kala! Niillä on nerokkain lisääntymistapa mistä mää oon kuullu.

P.S. Venom jos sää joskus luet tätä, niin tiedoks vaan, että kyllä mää sua rakastan vaikka olisitkin poika tai joku muu. Tää on tämmöstä sellaisen ihmisen hölmöilyä joka ei vielä tiiä äitiydestä mitään.

Koti hukassa

Hitto tää asunnon etsiminen on kyllä järkyttävä suo. Tosi moni vuokranantaja karsii osan hakijoista pois jo ennen näyttöä. En ole päässyt yhteenkään sellaiseen näyttöön missä näin on, enkä voi olla ajattelematta sen johtuvan siitä, ettei mulla ole vakituista työpaikkaa. Tai sitten siitä, että musta on tulossa yksinhuoltaja.

Sitten jos onnistuu pääsemään jonkun kanssa edes juttusille, täytyy posket punaisena selitellä, milläs aion ton vuokran maksaa jos jään kerta ihan just äitiyslomalle, eikä puolisoa ole missään. Tuntuu olevan maailman suurin synti maksaa osa vuokrasta toimeentulotuella.

Sitäpaitsi, mille äitiyslomalle mäkin muka jään? Ei mulla ole mitään mistä jäädä lomalle, mä teen musiikkia ja keikkaduunia.

Helvetti tää Suomi on kyllä ahdasmielinen paikka. Ja joo joo, kuoltais beben kanssa nälkään jos olisin syntynyt esim. Filippiineille, mutta nyt on niin että enpähän ole ja tää Suomeen syntyminen alkaa päivä päivältä tuntua vähemmän lottovoitolta.

P.S. Mun raskaus on nyt puolessa välissä. Aika kuluu pelottavan nopeasti. Ois kyl siistii, jos voisin tarjota tolle tulokkaalle edes kivan kodin… tai edes kodin.