Kokonainen perhe

Kävin tyttäreni kanssa neuvolalääkärillä. Se oli joku kaikille vauvoille syntymän jälkeen tehtävä tarkastus. Tyttärellä kaikki hienosti!

Ajan lopuksi lääkäri kysyi minulta:

– Onhan sinulla aivan kokonainen perhe?

– Hmm. Täh?

– Että onko mies ja kaikki?

– Ei. Ei ole miestä.

– Okei mies puuttuu. Onko joku tukiverkko kuitenkin?

– Niin. Joo…

Että oikein PUUTTUU. Kuuluuko se mies joka paikkaan! Helvetin ydinperheoletus. Mää haluaisin hieroa siihen oletukseen ydinjätettä, sytyttää sen tuleen ja haudata johonkin… jonkun vittumaisen ydinperheen takapihalle. Tai vaikka etupihalle!

Mutta että kokonainen perhe. On mulla kokonainen perhe.

Perkele!

…onhan?

Pikku äiti

Luonani asuu ihana pikku tyyppi, jonka kanssa yhtäkkiä hengailen päivät ja yöt. Huolehdin että hän syö, pysyy lämpimänä ja on puhdas. Pidän sylissä ja tuijotan kirkkaita pikku silmiä.

Nukahtamisen hetkellä huomaan jäljitteleväni lapseni nukkumisasentoja ja tunnen itseni pienen pieneksi lapseksi.

Ei tunnu yhtään äidiltä.

…mutta miltä äitiys tuntuu? Miten oikeastaan kuvittelin sen tuntuvan joltakin muulta? Ei kai sitä voi mitenkään määritellä miltä minun äitiyteni pitäisi tuntua, koska tällaiselta tää mun äitiyteni nyt tuntuu.

Se on varmaan ihan ok.

Syntymä

Mun lapseni syntyi perjantaiaamuna 27.9.2019. Hän on maailman suloisin ja mun elämäni kevyttä ja helppoa. Paitsi sitten kun seuraavassa sekunnissa hän on maailman ihanin, mutta mun elämäni maailman raskainta ja vaikeinta, ahdistaa ihan helvetisti ja hankalaa hengittää.

Synnytys oli ihan kamala. En todellakaan pystynyt kuvittelemaan kuinka helvetillisiä supistukset ovat. Ajattelin, että kyllä se siitä hengittelemällä helpottaa. BUHHAHHA.

En pysty käsittämään, miten naiset pystyvät synnyttämään ilman länsimaista lääketiedettä. Ja miten he eivät ole mielipuolia useamman synnytyksen jälkeen. Tai ehkä he sitten ovat. Itse sain kaiken mahdollisen kivun lievityksen mitä keksittiin ja silti se oli aivan kamalaa.

Lopulta vauva leikattiin ulos, kun sydänäänet alkoivat heiketä ja happi loppua. Onneksi elän Suomessa vuonna 2019. Enpä tiedä olisiko hän elävä ja terve jos ei oltais oltu sairaalassa.

Rajuja hommia. Huhhuh.

Kohta on äiti

Kolme päivää aikaa tätä elämää näin kuten se ilman tytärtä näyttäytyy. Oon siis päättänyt synnyttää laskettuna päivänä. Hehheh.

Oksentelin viime yönä ja ajattelin, että voi helvetti tälleenkö mun synnytys alkaa! Mutta ei alkanut.

Tyttö pysyy mahassa. Mua välillä ahdistaa ajatella, että sitten kun hän saapuu, mä olen oman elämäni loppuun asti äiti. Ettei tähän mitä olen nyt voi enää palata.

Mutta sellaista tää elämä vissiin vaan on. Kaikki muuttuu. Ja sitten kuitenkin odotan jo hirveästi, että saan vauvan syliin ja nään sen kasvot ensimmäistä kertaa. Sehän se on kummallista, kun en tiedä yhtään kuka sieltä tulee!

Onneksi olen nyt osannut nauttia tästä odotuksesta. Oon istunut keinutuolissa ja neulonut hamppulangasta tiskirättejä, silittänyt kissaa ja lukenut. Ihanan mummoisa rauha.

Mulla on meneillään Japanissa 1700-1800 luvun taitteessa eläneen erakkomunkki Ryōkanin kirjoittamia runoja. Ihmeellistä huomata kuinka paljon yhteisiä ajatuksia meillä on. Oletin, että maailmamme olisivat toisilleen aivan täysin vieraat.

En ole moneen viikkoon kirjoittanut mitään. Olen ollut aika pihalla. Ne on kuulemma ne hormonit. Tästä lähin varmaan kaikki on pelkkää hormonia.

Muutos

Laskettuun aikaan on enää noin kolme viikkoa. On kaikennäköstä vaivaa ja hankaluutta, mutta jotenkin tää on myös ihanaa aikaa. Oon myös rakastunut mun mahaan, mikä on todella outo tunne. Siinä mielessä en haluais synnyttää ihan vielä, kun sitten tää jättiläismaha katoaa. Yhyy!

Vauva liikkuu paljon. Tänään neuvolassa myös sydänäänet kuului super lujaa. Hän voi hyvin.

Nyt mää istun Malminkartanon asemalla ja odotan junaa. Ajattelin ajella kirjastoon. Täällä on ihanan lämmin. Paistaa aurinko. Elokuu on yksi parhaista kuukausista.

Äitiysloma on huippu keksintö. On ihan parasta vaan pyöriä ympäriinsä ja nauttia tästä oudosta välitilasta, missä ei ihan vielä ole äiti, mutta entinen minä alkaa jo unohtua. Olo on sen verran utuinen, ettei tässä mitään normaalia saisikaan tehdyksi.

Sitten kun vauva tulee, on varmaan tosi vaikea muistaa mitä ihmettä oon muka tehnyt ilman lasta. Niin mulle kävi kissankin kanssa. Kun se oli asunut mun kanssa kaksi päivää, ihmettelin, miten oon osannut asua ilman kissaa niin kauan.

Kaikki levällään

Oon luullut, että isommasta asunnosta pienempään muuttaminen on haastavaa. Mutta on tää pienemmästä isompaan ollut myös ihan ihmeellinen show!

Johtuneekohan se tästä yhtäkkisestä tavaran lisääntymisestä? Muutin kuitenkin jo toukokuussa, enkä saa vieläkään tähän mitään tolkkua.

Sitterille ei oo paikkaa. Vaunuille ei oo paikkaa. Keinuhevonen (tärkeä!) on keskellä lattiaa. Kitarat ei löydä paikkaa ja keittiönpöydän oon siirtänyt jo kahdesti. Sängyn kerran. Kultapalmun kolmesti.

Tänään sentään hoksasin siirtää vauvan ammeen kylppäriin sen sijaan, että se lojuisi tossa vaatekaapin edessä niin, ettei ovi mahdu kunnolla auki.

Onneks joku lastenvalvoja tulee ens viikolla tsekkaamaan mun meiningin. Jospa heruis jeesiä.

Juhlia

Mun viime viikko oli yhtä juhlimista. Täytin 31-vuotta. Juhlin sitä sunnuntaina vanhempieni ja isoveljen kanssa kakkukahveilla ja vielä maanantaina ittekseni. Menin Kauppatorin laidalle lounaalle ja tuijottelin merta sekä torihulinaa.

Keskiviikkona mulle oli järjestetty BABYSHOWERIT! Olin ajatellut, ettei kukaan uskalla mitään järjestää kun oon vähän (tai oikeastaan paljon) haukkunut kaikki vauvajuhlat. Onneksi kukaan ei muistanut.

Luulin inhoavani yllätysjuhlia, mutta olen ollut väärässä. Sehän oli ihanaa!

Eikä siinä vielä kaikki, torstaina mulla alkoi äitiysloma elikkä MAMMIS! Haha.

Eipä sillä mitään käytännön merkitystä ole, kun oon ollut melkein koko kevään työtön, mutta henkinen vaikutus on kyllä suuri. Musta tulee äiti, tarviin tän lepoajan ennen synnytystä, enkä oo enää mikään säälittävä yhteiskunnasta pudonnut surkimus. Ainakaan tilastoissa.

Lapseni mummola

Talo, jossa vanhempani asuvat, on muuttunut mummolaksi. Arvelen sen olevan lapsen odotuksen, olohuoneen kellon tikityksen ja isäni eläkkeelle jäämisen summa.

Kuura on levollinen. Se nukkuu nojatuolissa. Talon kissa pakeni ulos, eikä tahdo tulla enää sisälle.

Sain houkuteltua myös mun veljeni kylään samaan aikaan. Halusin, että se ehtii nähdä mun jättiläismahan. En mä tiedä kiinnostaako sitä oikeasti yhtään, mutta ilahduin kun hän silti saapui.

Olen korjannut mun vaatteita, ommellut imetystyynyyn uuden päällisen ja käynyt äidin kanssa vatukossa. Äiti poimi ja mää hengasin. Mun oleminen on tällä hetkellä sen verran epäketterää, että katsoin viisaammaksi olla menemättä sinne ryteikköön kaatuilemaan.

Tänään meen takaisin kotiin. Olis tauluja maalattavana.

Huomenna täytän 31-vuotta.

Uusia ajatuksia

Olen ollut pari viikkoa oudon tyhjässä tilassa. Ajatukset tulevat ja menevät. Tapahtumia ja tekemistä on ollut ihmeen paljon, mutta en oikein yhtään muista mitä olen mukamas tehnyt.

Pikkuhiljaa huomaan päästäväni irti ajatuksesta, että tässä vaiheessa elämää minulla pitäisi olla puoliso.

Päinvastoin. Olen suorastaan nauttinut yksinäisyydestä. Se on ihanaa, koska olen aina pitänyt yksin olemisesta. On ollut todella ahdistavaa, kun se on pitkään tuntunutkin pahalta.

Kävin tänään ultrassa. Sinnekin meneminen yksin on jo itsestään selvää. Oikeastaan ajattelin, että olisi vähän ärsyttävää jos joku olisi mukana.

Välillä jo odotan, että pääsisin pian sylittelemään vauvaa. Huomasin myös olevani onnellinen siitä, että se on MUN vauva. Ettei tarvitse jakaa vanhemmuutta kenenkään kanssa. Se oli tosin hieman pelottava ajatus. Täytyy varoa, etten ala liian omistavaksi.

Laskettuun aikaan on enää kuusi viikkoa.

Kiukku perkele

Mua vituttaa että tää lisääntyminen on tämmöstä. Miehet panee ja naiset hoitaa saatana kaiken muun.

Musta ei pitänyt todellakaan tulla vielä äitiä. Nyt tulee ja oon sen takia joutunut luopumaan Kalliossa sijaitsevasta yksiöstä, joka täydellisen sijainnin lisäksi maksoi 590 euroa kuukaudessa.

Sit mun piti lopettaa mun työt, koska ne oli liian raskaita raskaanaolevalle ja muuttaa uuteen asuntoon, koska kuudennessa kerroksessa on hankala asua lapsen kanssa kun hissi on joka toinen päivä rikki. Kalliimman asunnon lisäksi mun tulot on nyt todella paljon pienemmät, eli jouduin myös takaisin toimeentulotukiluukulle. Ensin piti tietty hankkiutua eroon kaikista säästöistä ja perua kirjoitusmatkat aurinkoon.

Sit, koska Kela on täys vitun paska, oon aivan helvetisti velkaa sinne, tänne ja tuonne. Lisäksi oon itte holtiton idiootti eli oon hommannut myös turhia velkoja sinne, tänne ja tuonne.

Nyt mun kissa (jota en ois vittu hankkinut, jos olisin tiennyt tulevani kahden kuukauden päästä raskaaksi) on tullut sairaaksi ja joudun viemään sen eläinlääkäriin. Se nyt ei varsinaisesti oo lapsen vika, mutta maksaa saatanasti eikä niitä rahoja oo missään ja koska mulla ei oo autoa ja oon seittemännellä kuulla raskaana, niin kissan roudaaminen on jo pikkasen hankalaa.

Sit on kaikki perkeleen HÄPYLIITOSKIVUT ja raudanpuutokset ja seittemän minuutin välein pissalle kun kusi ja vauva ei mahdu samaan aikaan kehon sisälle ja seisominen sattuu ja käveleminen sattuu ja itkettää ja jos ei ummeta, niin sitten on ripuli.

Ja isän panos? No isälle ei oikein tähän elämäntilanteeseen lapsi sopinut, eli ei minkäänlaista panosta.

Ei mulla tässä sitten muuta kuin että

P.S. Haista vittu.