Lapseni mummola

Talo, jossa vanhempani asuvat, on muuttunut mummolaksi. Arvelen sen olevan lapsen odotuksen, olohuoneen kellon tikityksen ja isäni eläkkeelle jäämisen summa.

Kuura on levollinen. Se nukkuu nojatuolissa. Talon kissa pakeni ulos, eikä tahdo tulla enää sisälle.

Sain houkuteltua myös mun veljeni kylään samaan aikaan. Halusin, että se ehtii nähdä mun jättiläismahan. En mä tiedä kiinnostaako sitä oikeasti yhtään, mutta ilahduin kun hän silti saapui.

Olen korjannut mun vaatteita, ommellut imetystyynyyn uuden päällisen ja käynyt äidin kanssa vatukossa. Äiti poimi ja mää hengasin. Mun oleminen on tällä hetkellä sen verran epäketterää, että katsoin viisaammaksi olla menemättä sinne ryteikköön kaatuilemaan.

Tänään meen takaisin kotiin. Olis tauluja maalattavana.

Huomenna täytän 31-vuotta.

Uusia ajatuksia

Olen ollut pari viikkoa oudon tyhjässä tilassa. Ajatukset tulevat ja menevät. Tapahtumia ja tekemistä on ollut ihmeen paljon, mutta en oikein yhtään muista mitä olen mukamas tehnyt.

Pikkuhiljaa huomaan päästäväni irti ajatuksesta, että tässä vaiheessa elämää minulla pitäisi olla puoliso.

Päinvastoin. Olen suorastaan nauttinut yksinäisyydestä. Se on ihanaa, koska olen aina pitänyt yksin olemisesta. On ollut todella ahdistavaa, kun se on pitkään tuntunutkin pahalta.

Kävin tänään ultrassa. Sinnekin meneminen yksin on jo itsestään selvää. Oikeastaan ajattelin, että olisi vähän ärsyttävää jos joku olisi mukana.

Välillä jo odotan, että pääsisin pian sylittelemään vauvaa. Huomasin myös olevani onnellinen siitä, että se on MUN vauva. Ettei tarvitse jakaa vanhemmuutta kenenkään kanssa. Se oli tosin hieman pelottava ajatus. Täytyy varoa, etten ala liian omistavaksi.

Laskettuun aikaan on enää kuusi viikkoa.

Kiukku perkele

Mua vituttaa että tää lisääntyminen on tämmöstä. Miehet panee ja naiset hoitaa saatana kaiken muun.

Musta ei pitänyt todellakaan tulla vielä äitiä. Nyt tulee ja oon sen takia joutunut luopumaan Kalliossa sijaitsevasta yksiöstä, joka täydellisen sijainnin lisäksi maksoi 590 euroa kuukaudessa.

Sit mun piti lopettaa mun työt, koska ne oli liian raskaita raskaanaolevalle ja muuttaa uuteen asuntoon, koska kuudennessa kerroksessa on hankala asua lapsen kanssa kun hissi on joka toinen päivä rikki. Kalliimman asunnon lisäksi mun tulot on nyt todella paljon pienemmät, eli jouduin myös takaisin toimeentulotukiluukulle. Ensin piti tietty hankkiutua eroon kaikista säästöistä ja perua kirjoitusmatkat aurinkoon.

Sit, koska Kela on täys vitun paska, oon aivan helvetisti velkaa sinne, tänne ja tuonne. Lisäksi oon itte holtiton idiootti eli oon hommannut myös turhia velkoja sinne, tänne ja tuonne.

Nyt mun kissa (jota en ois vittu hankkinut, jos olisin tiennyt tulevani kahden kuukauden päästä raskaaksi) on tullut sairaaksi ja joudun viemään sen eläinlääkäriin. Se nyt ei varsinaisesti oo lapsen vika, mutta maksaa saatanasti eikä niitä rahoja oo missään ja koska mulla ei oo autoa ja oon seittemännellä kuulla raskaana, niin kissan roudaaminen on jo pikkasen hankalaa.

Sit on kaikki perkeleen HÄPYLIITOSKIVUT ja raudanpuutokset ja seittemän minuutin välein pissalle kun kusi ja vauva ei mahdu samaan aikaan kehon sisälle ja seisominen sattuu ja käveleminen sattuu ja itkettää ja jos ei ummeta, niin sitten on ripuli.

Ja isän panos? No isälle ei oikein tähän elämäntilanteeseen lapsi sopinut, eli ei minkäänlaista panosta.

Ei mulla tässä sitten muuta kuin että

P.S. Haista vittu.

Joku äiti

Raskaana oleminen on mielipuolista. Sunnuntaina sain kamalan ahdistuskohtauksen ja mietin, voisiko jollakin verukkeella vielä tehdä abortin.

Maanantaina kauhistuin ajatusta ja tuntui että on maailman ihaninta olla raskaana. Lilluin ammeessa ja toivoin, että bebe pysyis mun mahassa ikuisesti ja potkiskelis välillä. Nyt kun se ei potki vielä kovin lujaa, se on oikeastaan aika suloista muljuilua.

Eilen yritin kuvitella tulevaisuutta pikkulapsen kanssa. Tossa se kohta ryömii pitkin lattioita ja se tuntui todella omituiselta. Mun lattialla? Mun lapsi? HELL NO!

Tänään luin Hesaria ja musta alkoi tuntua että kaikki muut tekee elämässään jotain. Kaikilla muilla on joku ammatti, joku ura.

Musta tulee seuraavaksi äiti.

En mä halua olla mikään helvetin äiti! Miks musta tuntuu, että äitiys pyyhkii kaiken muun pois? Että sen jälkeen ei oo enää mitään muuta?

Kyllä muutkin äidit tekee jotain. Entä jos mä en osaa? Entä jos mä en jaksa?

Mitä jos musta tulee pelkkä äiti?

Väärää

Oon tässä miettinyt, että minkä takia jengi hankkii lapsia? En keksi mitään järkevää syytä siihen. Enkä usko, että musta olis koskaan tullut äitiä, jos siihen olis kuulunut suunnitelma.

Se on vähän outo oivallus, nyt kun mun tyttäreni syntymään on enää kaksi ja puoli kuukautta. Tiedän kyllä miltä vauvakuume tuntuu, se kai kuuluu usean 30-vuotiaan naisen kokemusmaailmaan, mutta siinä kuumeillessani ajattelin aina, että lapsien hankkimisessa ei ole mitään järkeä. Kuumeet menivät ohi ja olin onnellinen kun ei tarvitse sitoutua johonkin tyyppiin kymmeniksi vuosiksi.

Mutta eipä se kuitenkaan aina ole järki, mikä määrää oikean ja väärän. Ei musta tunnu enää mitenkään väärältä saada lasta, vaikka en sitä varsinaisesti halunnut. Eikä kaikki mitä ei pitäisi tehdä, ole automaattisesti väärin.

Nyt multa katos se punainen lanka tästä mietinnästä, enkä enää oikein muista mitä alunperin yritin sanoittaa.

Taidan juua kupin kahvia. Sit tarttee lähtä verikokeisiin.

Ultria ja ampiaisia

Mun tyttäreni painaa nyt arviolta 1285 grammaa. Hän on jo pää alaspäin kohdussa. Tosin en tiedä, voiko hän vielä kääntyillä muihin asentoihin. Lääkäri oli tällä kertaa niin kylmä ja tyly, etten uskaltanut kysyä häneltä mitään.

Sain kesken ultrauksen pyörrytyskohtauksen ja kun vihdoin sain kuiskattua ”oksettaa” mies kääntyi äkkiä pois ja istui tietokoneensa ääreen näpyttelemään. Onneksi viereisessä huoneessa oleva kätilö sattui kuulemaan ja riensi apuun.

Että terkkuja vaan sulle vitun mulkku ja onnea valitsemallasi tiellä. (Virallisessa palautteessa käytin jonkin verran kauniimpaa kieltä.)

Löysin täällä kotona siivoillessani parvekkeen lautojen alta ampiaispesän. Ilokseni sen hävittäminen kuului taloyhtiölle ja ystävällinen tuhoajamies riensi hoitamaan homman.

Mua vähän nolotti kun pesä oli ihan pikkuruinen ja ajattelin että olisin kyllä voinut hävittää sen itsekin, mutta mies hymyili ja sanoi:

– Se on paras hoitaa ajoissa, hyvä kun ilmoitit. Syksyllä ampiaiset on äkäisiä ja pesä olisi saattanut kasvaa isommaksi.

Ihanaa, ettei kaikki ihmiset ole ihan perseestä! Täytyy muistaa laittaa myös kiitospalaute. Useammin kun tulee laitettua valituksia ja kaikkein useimmin ei yhtään mitään.

Ei tullu seikkailijaa

Tänään mietin ihan tosissani, että kukahan ihme mää oikeastaan olen. Musta piti tulla seikkailija. Mun piti muuttaa Uuteen-Seelantiin. Mun piti lähteä johonkin Afrikan maahan rakentamaan jengille taloja, lasketella ne Montenegron joet päästä päähän ja seilata Karibian merellä.

Mutta mää asun Kannelmäessä ja mun mahassa asuu vauva. Äitiys”loma” ja yksinhuoltajuus häämöttää yhä lähempänä, mul on joku hemmetin kissakin ja tällä viikolla parasta on ollut se kun oon öljynnyt mun parvekkeen kalusteita ja lattiaa. Lisäksi oon selannut aikakausilehtiä ja leikellyt niistä inspiroivia kuvia kootakseni Unelmieni vauvavuosi-taulun makkarin seinälle ja ostanut keinutuolin.

Hämmentävintä tässä on se, että en oo varma harmittaako mua enää, että tää menikin tälleen. Vaikka ajatus yksinhuoltajaksi joutumisesta on ollut mulle aina painajaisten numero yksi, että siihen tilanteeseen haluan elämässä ihan viimeisenä joutua, niin nyt musta on alkanut tuntua siltä, että helvettiinkö tässä mitään puolisoa tarvitaan?

Meillä tulee olemaan niin paljon parempi perhe näin. Ei tartte käydä ku yhessä mummolassa, eikä muutenkaan oo kuin mukavia sukulaisia eikä joitaki random-tyyppejä sen toisen suvusta.

Ei tartte käydä typeriä nimikeskusteluja, koska mun sukunimi on aina hienompi ja mun nimiehdotukset varmasti kauniimpia. Eikä tuu tappelua mistään kasvatuksellisista asioista, koska mun omat näkemykset olis kuitenkin olleet parempia. Hahha!

Eläköön isättömät perheet!

Viimeinen kolmannes

Oon nyt ollut jonku noin kuus kuukautta raskaana. Musta tuntuu, että tää aika on kestänyt ikuisuuden. Tai ainaki jotain kolme vuotta. Ja vieläki ois muutama kuukausi synnytykseen.

Meillä on ollut ihana rauha täällä. Eilen mulla oli ihan sairaan huono olo. Makasin kissan kanssa tässä mun sängyllä ja mietin, että just näin kaikilla huonovointisilla pitäis asiat olla. Että voi vaan maata ja odottaa, kunnes huono olo menee ohi. Kaikkein hirveintä on huono olo silloin, kun täytyy olla tekemässä jotakin. Hyi.

Aika hämmentävä hetki. Kauhee olo ja samalla just hyvä.

Tänään tulinkin miettineeksi, että nyt on enää kolme kuukautta aikaa näille rauhan hetkille. Veikkaan, että niiden määrä vähenee huomattavan paljon synnytyksen jälkeen.

Ehkäpä tää viimeinenkin kolmannes kuluu hitaasti.

Vaihteeksi itkettää

Tää viikonloppu on ollut hankala. Mua on itkettänyt tosi paljon. Varsinkin tänään. Musta tuntuu, että (no lukuunottamatta sitä että olen raskaana…) mun elämä on todella kaukana tyypillisen kolmekymppisen elämästä. Oon ihan eläkeläiskamaa.

En pysty enää kävelemään kunnolla. Alkaa tosi pienestä kävelystä supistella tai vihloa kohtua. Oon varmaan nyt onnekas kun ei oo töitä, mutta tää toimeentulotuelle tippuminen kyllä vituttaa. Paljon. Mulla meni tossa jo jonkun aikaa taloudellisesti ihan mukavasti. Ei tarttenu olla lainailemassa jatkuvasti ja pysty vähän säästämäänkin. Mutta nyt oon taas ihan päin vittua, eikä niitä säästöjä ole missään.

Tein toimeentulotukihakemuksen heinäkuulle. Samalla huomasin, ettei asumistukipäätös ole vieläkään tullut. Arvio oli 3 viikkoa. Nyt on mennyt neljä.

Oon ollut taas liikaa yksin ja hieman kaipaan ihmisiä, mutta just nyt en edes jaksa nähdä ketään. Välillä en ole ihan varma miksi itken, mutta tänään se on johtunut siitä, kun mulla ei ole ketään kunnolla jakamassa tätä raskausaikaa. Paitsi Kuura. Mutta on se nyt vähän surullista sekin, että ainoa ihokontakti mikä mulla on, on kissan silittäminen. Olkoonkin maailman ihanin kissa.

Juhannukseksi lähden Pudasjärvelle mummolaan. Aion ottaa mukaan pari kirjaa ja noi vauvan uninukkeneulokset. Tänään neuloin pikkuruisia nuken myssyjä. Yhyy.

Syyskuu lähenee

97 päivää laskettuun aikaan. Mobiilisovellus kertoi. En ole enää kovin kauan minä. Syyskuussa musta tulee joku ihan toinen minä.

Näen ympärilläni loputtomasti vaunuja ja raskaana olevia naisia. Vuosi sitten olisin tuskin huomannut heitä.

Käyn hakemassa Jätkäsaaresta matkasängyn vauvalle mummolaan. Siinä on suojaverkko, ettei mummolan villikissa syö vauvaa.

– Kumpiko teille on tulossa, myyjä kysyy. Haluan korjata, ettei ole mitään meitä. Kerron kuitenkin vain, että tyttö tulee. Eihän hän tiedä.

Väsyttää. Ilma on ikävän raskas. Hankala hengittää.

Istun bussissa, olen matkalla kotiin. Kotona odottaa kissa. Rauhallisempi kaveri kuin mummolassa. En ole ostanut pinnasänkyyn suojaverkkoa.