Luxus arkea

Vaihdetaan vaippa. Vauva huutaa. Vaatteet päälle. Lisää huutoa.

Syyään. Huutoa. Ei sitten syyä. Huutoa. Meen vessaan. Huutoa.

Poistun näkyvistä. Huutoa. Vauva jää jumiin sinne, tänne, tonne ja huutaa, känisee ja MÖLISEE

haluaisin huutaa, että OLE VITTU HILJAA SAATANA ja sitten kun huudan, vauva huutaa.

Sitten kun en huuda, vaan sanon rauhallisesti ”rakas, äiti tässä, voit olla rauhassa” vauva huutaa ja oikeastaan ihan mitä tahansa muuta kuin olen niin perkeleen LÄSNÄ tai pidän sylissä, vauva HUUTAA

Tuun hulluksi! Vihaan mölinää! Aaaaaa!

Saakelin lähdöt

Olen nopea lähtijä. Mulle voi aina ehdottaa, että lähdetäänkö sinne ja sinne ja oon kymmenessä minuutissa valmis.

Tai siis olin. Ennen vauvvaa.

Tän penskan kanssa ei voi lähteä nopeasti mihinkään. Ikinä.

Tänään ollaan menossa Kirkkonummelle. Kaverit on ostaneet sieltä talon.

Sanoin heille lähteväni kotoa yhdeltä, mutta yhdeltä vauvalla on nälkä, enkä ole saanut edes pakattua.

Syödään. Säädetään. Pakataan. Ongitaan vauvan suusta kissanhiekkaa, sanomalehden palasia ja pieniä kiviä.

13:25 olen valmis lähtöön, paitsi että kersalla on ”väännän tässä skeidaa”-ilme, joten ei muuta kun pesulle ja vaipan vaihtoon.

Muksu liinaan, reppu selkään, vauvan kassi olalle ja rattaat toiselle olalle. Rappuset alas ja ULOS. Päästään asemalle, Kirkkonummen juna lähtee nenän edestä ja seuraavaa saa odotella 22 minuuttia.

Kello on 14:42. Seuraava pysäkki Masala. En tiedä missä se on.

Vauva nukkuu.

Mikäs tässä. Kai.

Takaisin kotiin! <3

Mun piti kirjoittaa putkiremonttipäiväkirjaa, mutta VIUH ja tänään mä lähdenkin jo kotiin siivoamaan pölyvuoria ja järjestämään tavarat paikoilleen.

Ihanaa kun äiti ja iskä on olleet vauvan kanssa paljon. Varsinkin toi kantoliinojen kutominen oli ihan parasta, eikä ne olis ilman lapsen vahteja tulleet ikinä valmiiksi.

Siinä kutoessa mulle tuli sellainen olo, että hitto tältä varmaan tuntuu olla isä. Saa tehä ihan rauhassa omia juttuja ja joku muu hoitaa penskan. Kaikkea hyvää niille isille, jotka eivät tunnista ajatuksesta itseään. Kaikille muille: haistakaa vittu.

Vauva on muuten nukkunut jo neljä yötä heräämättä lainkaan! Ei tosin peräkkäin ja kaksi niistä oli sellaisia, kun äiti valvoi, että saisin nukkua… tai siis olis valvonut. Kuinkas sattuikaan!

Viime yönä nukuin ehkä neljä tuntia, mutta se johtui enemmänkin siitä että taidan vähän stressata tätä tulevaa siivous-urakkaa ja sitä, että tyttö jää tänne mummolaan pariksi yöksi.

Hänellä ei ole hätää, lähinnä mietin itseäni. Ihan mahtavaa mennä yksin kotiin! Ja samalla aivan kamalaa.

Kantoliina BEST

Olen seonnut kantoliinoista. En muista ehkä ikinä seonneeni mistään tällä tavalla. Ensin aattelin vaan, että toihan ois kätevä ku on yksin lapsen kans. Jos ostas yhen halvan ja menis sillä.

Mutta sitten avasin erikois-oven kantoliinojen maailmaan, eikä yksi liina enää MITENKÄÄN riitä. Mulla ei ollut käryäkään, miten monipuolinen väline tää on. Ja että on olemassa konekudottuja liinoja, käsinkudottuja liinoja, kesäliinoja, talviliinoja, reppuliinoja ja ties mitä.

Materiaalina voi olla puuvillan ja pellavan lisäksi hamppua, villaa, silkkiä, eukalyptusviskoosia eli tenceliä, nokkosta, banaania, ananasta… Kyllä. Ihan oikeasti, BANAANIA JA ANANASTA! En edes tiennyt, että niistä tehdään lankaa. Myös piparminttu ja merilevä on osunut silmään.

Inspiroivien materiaalien lisäksi tää hulluuden kohde on itselleni tosi yllättävä, koska vuosi sitten joulukuussa päätin että kun tää mun aikuisuus kerta on tämmöstä yksin olemista, niin mää en halua lapsia.

En myöskään erityisesti ole koskaan pitänyt lapsista, joten käsite ”kantoliina” ei ole aiemmin herättänyt mitään mielenkiintoa.

Mutta tässä mää istun, 26.4.2020 kangaspuitten äärellä ja kudon jumalauta kantoliinaa. Ja tää on ehkä parasta tekemistä ikinä! Uaaaaa!

Hupsis, mikä mäihä!

Tää meidän putkiremontti osui kyllä oivalliseen saumaan. Pakko sanoa, että tää korona ei näy mun henkilökohtaisessa elämässäni yhtään mitenkään. Toistaiseksi. Huomaan jotain erikoista vain kun silmäilen tuoreimpia uutisia tai selaan facebookia.

Me oltais vauvan kanssa tällä hetkellä oltu joka tapauksessa mummolassa, ja täällä muhun iskee aina tämmönen ihmeellinen flegmaattimoodi, etten poistu tästä talosta mihinkään. Ehkä pari kertaa viikossa käväsen pihalla ja kerran kaupassa.

Niin silleen oon vähän kierolla tavalla ollut jopa iloinen tästä, että kerrankin, jumalauta KERRANKIN mää en ole se altavastaaja jolla on jotaki ihmeen hankaluuksia joka saatanan asiassa.

Itseasiassa mulla on jopa hemmetinmoinen tuuri, kun saan olla äitiyslomalla just nyt. Talous ei heilu -toistaiseksi- suuntaan eikä toiseen.

Tiedostan kyllä, että todella monelle tää on ahdistavaa ja stressaavaa eikä mitään rentouttavaa onnen aikaa. Oon vaan niin harvoin (Suomen mittapuulla) ollut mitenkään kovin hyvässä asemassa yhteiskunnan rattailla, että tää korostunut etuoikeutetun tila tuntuu todella virkistävältä.

Tuntuis poliittisesti korrektilta selitellä loputtomiin tätä mun tekstiä, ettei kenellekään tulis paha mieli, mutta tarttis mainita niin monta asiaa ja ihmiskohtaloa, että ne eivät kaikki tähän nyt mahdu.

Kaikkea parempaa kaikille. Öitä!

Putkiremppaevakossa

Ollaan oltu nyt kaksi viikkoa vauvan kanssa evakossa mun vanhempien luona Keski-Suomessa. Putkiremontti alkaa 6.4. mutta tultiin jo aikaisemmin, ettei jäähä jumiin, jos vaikka tulee ulkonaliikkumiskielto.

Elo on sujunut rauhallisesti, mutta kun tässä pyörii nyt meidän lisäksi mun äiti ja isä koko ajan niin alkaa vähän jännittää, että miten täällä pitäs jaksaa kesäkuuhun saakka olla.

Oltiin suunniteltu, että voisin viikonloppuisin kyläillä kavereilla ympäri Suomen ja käydä itsekseen vaikka Tallinnassa, niin että vauva jäis tänne. Mutta tilanteen muuttuessa koronahommaksi me ollaankin nelistään täällä kotona kaikki. Tai no äiti käy vielä päivisin töissä.

Omalle kohdalle tää ”sosiaalinen eristäytyminen” ei terminä kyllä lainkaan sovi. Mulla on jo nyt sosiaalinen ähky. Tosi vaikea löytää omaa rauhaa. No tonne metsään kyllä pääsee juu, mutta enhän mää kaupunkilaistunut penska mitään ulkoilukamppeita omista. On tää kuitenkin parempi kuin se, että oltais vauvan kanssa kahdestaan Kannelmäessä.

Oon vähän flunssainen. Liekkö mikä flunssa, mahdotonta tietää. Äiti hölpöttää puhelimessa, niin oikeastaan en pysty keskittymään tähän kirjottamiseen yhtään. Heippa.

En pysty suosittelemaan

Vauva on helvetin raskas ja mua vituttaa kun se huutaa. Vauva on maailman iloisin ja ihanin, eikä tee juuri muuta kuin hymyilee ja juttelee. Välillä naureskelee jo ääneen!

Äitiys on aivan perseestä. En pysty suosittelemaan kenellekään. Äitiys on todella ihanaa, uutta ja iloa tuovaa. Toivoisin varsinkin yllätyskersoja ihan kaikille.

Oon todella kyllästynyt vaipan vaihtoon, syöttämiseen, kymmenien ja kymmenien vauvariepujen pyykkäämiseen, saakelin VAUNULENKKEIHIN, loputtomien korvikemaitopakkausten raahaamiseen ja tuttipullokasojen tiskaamiseen sekä ikuisiin yösyöttöihin. Myös tuntuu, että eihän tässä tartte muuta kuin vähän chillailla kantoliina olalla ja päivät kuluvat kuin itsestään.

Mulla on ikävä sitä aikaa kun sain asua yksin. Tai edes vain kissan kanssa. En kestä kun joku koko ajan tarvitsee minua, eikä kukaan tajua ymmärtää mitä minä tarvitsen. Haluaisin viettää ainakin kaksi viikkoa jossakin yksin. YKSIN!

…silleen yksin, että vauva olis kuitenkin mukana.

Ristiriitoja

Mulla on tosi ihana tyttö. Sen kasvamista on jännittävää seurata. Olen onnellinen, kun saan pitää sitä sylissä. Tunnen ylpeyttä kun se tarttuu, tutkii, ihmettelee… ja sitten työntää kaiken suuhun.

Samalla mua ahdistaa, että kaikki mun elämässä liittyy jollain tavalla mun tyttäreen. Yritän välillä tutkia mitä kiinnostavaa tässä kaupungissa tapahtuu ja missä MINÄ haluaisin käydä. Mutta kaikki sellainen tapahtuu silloin, kun täytyy olla nukuttamassa vauvaa ja mennä samalla itse nukkumaan, että jaksaa heräillä pitkin yötä lämmittämään sille maitoa.

Vein tytön eilen muskariin ja hänellä oli selvästi hauskaa. Hän nauroi ja nautti laululeikeistä. Mutta en minä olisi halunnut siellä olla. Äitinä pystyn siihen, mutta minä en pidä muskareista. Minua on alkanut vituttaa kaikki muut äidit ja niiden huutavat kersat, tyhjää kumiseva small talk siitä, minkä ikäinen vauva kenelläkin on, sujuuko imetys, olettekos jo soseita maistelleet ja lässynlää kun tiedän ettei heitäkään oikeasti kiinnosta ja hekin ovat niin väsyneitä, etteivät pysty lainkaan kuulemaan mitä minulle kuuluu.

Ja samalla kuitenkin on mukavaa tavata muitakin äitejä ja huomata että vauvat alkavat kiinnostua toisistaan.

Jotenkin vaan… en mää tiedä. Ärsyttää kun kaikki on yhtäkkiä pelkkää äitejä ja vauvvoja.

Terkkuja äitilästä

Vihaan lastenrattaita ja niiden kanssa kulkemista. Haluaisin kuristaa kaikki jotka rempoo ja tönii mun vaunuja ja sen jälkeen vielä mulkoilee pahasti kun olin nyt niin vitusti tiellä.

Saatanan kuppanen Suomi ja sen köyhämielinen ruppanakansa.

Ihmisten ja lastenrattaiden vihaamisen lisäksi mulle kuuluu paskavaipan vaihtoa, pyllyn pesemistä, pukluliinojen pyykkäystä ja muuta yhtä kiinnostavaa.

Nii en oo jaksanu mitään kirjottaa. Paskavaipat ei käsittääkseni oikeen jaksa kiinnostaa ketään, eikä mulla oo kummempia kuulumisia.

Väsyttää.

Lomalla

Musta tuntuu epäreilulta, kun oon äiti. Sitä on vaikea myöntää ja mulla on hölmö olo kun tunnen niin, mutta niin se vaan on. En halunnut äidiksi ja nyt oon äiti ja se tuntuu epäreilulta.

Kyllä minä tiedän, että elämä harvoin muutenkaan on reilua. Tietysti myös tiedän, että joku haluaisi äidiksi eikä tule. Sekin on epäreilua.

Nyt kun ollaan oltu tytön kanssa mummolassa, olen saanut levähtää ja tajunnut miten väsynyt olenkaan.

Ei lapsen kanssa kuuluisi olla yksin. Se on epäreilua ja perseestä. Mutta sitten kuitenkin olen tehnyt meille kahdelle kodin Kannelmäkeen, eikä mummola tunnu kodilta.

Että itteppä oon vissiin tieni valinnu. Vai mitä…