Kategoria: Yksinäisyys

Itkua ja suklaapirtelöä

~ Yllätysäiti ~ Kommentoi

Tänään mulla oli aika Naistenklinikalle kätilön ja sosiaalityöntekijän vastaanotolle. Sosiaalityöntekijä lupasi tehdä ennakoivan lastensuojeluilmoituksen, kertoi millaista tukea odotusaikaan on saatavilla, sekä ehdotti adoptiovaihtoehdon tutkimista.

Mää märisin enkä osannu sanoa, että en mää taida haluta adoptiota vaikka en mää haluais oikeen olla raskaanakaan. Mua pelottaa että kun lapsi syntyy, musta tulee vielä yksinäisempi kuin mitä oon nyt.

Ajattelin, että suklaapirtelö voisi auttaa ja menin Hesburgeriin, mutta heidän jäätelökoneensa oli pesussa, joten en saanut pirtelöä. Laahustin itku kurkussa Mannerheimintiellä ja astuin sisään McDonaldsin ovista.

-Moi! Ottaisin yhden suklaapirtelön.

-Ikävä kyllä meidän kone on juuri korjauksessa, niin ei voida tehdä pirtelöä.

Aloin itkemään ja mua hävetti ihan sikana, koska myyjä varmaan oletti että kyse oli pelkästään siitä hemmetin pirtelöstä.

Itkua ja unirätti

~ Yllätysäiti ~ Kommentoi

Mua on alkanut vituttaa kaikki raskausmyytit hehkumisesta ja elämän onnellisimmasta ajasta. Oon viimeks itkenyt näin paljon mun ensimmäisen vakavan masennusjakson aikaan. Välillä mietin, onko mahdollista itkeä vauva ulos kohdusta.

Mun ajatukset kiertää kehää. Ajattelen että kyllä tää tästä, kaikki järjestyy. Ja sitten ajattelen, että en jaksa olla enää yksin. Kumppanin löytäminen on helvetin vaikeaa, eikä lapsi tule sitä ainakaan helpottamaan. Kirjoittelen listoja kaikista hankittavista tavaroista. Tuttipulloja, vauvalusikoita, silikoniastioita, turvaistuin, amme, jne. Selaan nettikirppiksiä kun uudet tavarat ahdistaa ja vauvabisnes pistää vihaksi.

Ja sitten kuitenkin ainoa paikka, josta löydän edes ripauksen hoivaviettiä ja rakkauden kaltaista odotuksen tunnetta on vauvatavarakaupat. Käyn tarkasti läpi kaikki unirätit, että löydän juuri sellaisen mikä olisi minun lapselleni paras. Ja kun en löydä, päätän tehdä sen itse. En voi ostaa rumaa! Hankin kauneimman väriset puuvillalangat ja liian kalliit bambupuikot, mutta hetken tunnen oloni hyväksi. Kuvittelen, että voin neuloa rättiin turvaa ja levollisia unen säveliä öihin.

…mutta kyllä mä tiedän, että kun vauva saa sen käsiinsä, siitä tulee lähinnä kuolarätti.

Keho muuttuu

~ Yllätysäiti ~ Kommentoi

Mun elämässä on ollut jo kauan ongelma. Mä teen kaiken yksin. Matkustan yksin. Kirjoitan yksin. Soitan keikat yksin. Nukun yksin. Asun yksin. Vietän illat ja viikonloput useimmiten yksin. Oikeastaan päivät myös.

Viime kesänä mulla oli hirvittävä vauvakuume mutta järkeilin, että jos en löydä rakastavaa kumppania niin sitten en halua lapsia. Pelkäsin, että jäisin siinäkin yksin.

Kumppania ei löytynyt, mutta pelko toteutui ja nyt saan lapsen. Yksin.

Olen kokenut onttouden ja yksinäisyyden tunteita ennenkin. Kaikki niitä kokevat. Mutta tällä tavalla yksinäiseksi en ole ennen itseäni tuntenut. Tän lapsen isää ei vittujakaan kiinnosta, mitä meille kuuluu, eikä sitä rakastavaa kumppania ole missään. Mun on oikeastaan vaikea muistaa, että tällä lapsella ylipäänsä on isä.

Mun ystävät ja vanhemmat on olleet ihania ja tukena, mutta totuus on ettei ne tule olemaan tässä joka päivä. Eikä edes joka viikko.

Kun tänään seisoin peilin edessä tarkastelemassa nyt jo näkyvää mahaa, mulla oli vain todella vahva tunne siitä, että ei tän näin pitäisi mennä. Että tässä kuuluisi olla joku, kenen kanssa tätä muutosta tarkkailla ja ihmetellä. Odottaa yhdessä.

Mutta peili ei valehtele. Ketään ei ole.

Ja mun kehoni muuttuu.

Ihan kaikki ei vituta

~ Yllätysäiti ~ Kommentoi

Köyhyys aiheuttaa yllättäviä ongelmia. Jouduin just kieltäytymään parista työvuorosta, koska noi työvaatteet ei mahdu enää mun päälle, eikä mul oo rahaa ostaa uusia. Oon tavallaan vähän onnellinen ettei oo, koska ei mulla ole myöskään energiaa lähteä johonkin saatanan sovituskoppeihin pyörimään ja itkemään kun mikään ei mahdu sielläkään päälle.

Lisäks mua vituttaa ostaa uusia vaatteita joittenkin kämästen ekstravuorojen takia, joista jää sit hätinä joku kuppanen viiskymppiä käteen kunhan on ensin selvittänyt Kelalle miks on viitsinyt ylipäänsä käydä töissä.

Nyt musta tuntuu, että mua vaan vituttaa kaikki, mutta oikeasti se ei pidä täysin paikkaansa. Ostin nimittäin tänään pinnasängyn, eikä se olekaan ruma! Se on vanha, pieni ja puinen. Eli aika soma! Aion vielä maalata sen. KULTAISEKSI.

Samalla aloin innostua lastenhuoneesta, mitä jos maalaisin sinne seinään AVARUUSMAALAUKSEN, eikä sekään olisikaan ruma! Ja askartelisin paperimassasta nurkkaan suuren luolan, jonne lapsi ja mää voitais ryömiä lukemaan satuja. Aijjai, avaruusluola!

Neuvolahommia

~ Yllätysäiti ~ Kommentoi

Kävin tänään sokerirasitustestissä. Siellä piti juoda kolme desii jotain helvetin makeeta nestettä. Otettiin verta ja katotaan onko raskausajan diabetestä. Oon ylipainoisena kolmekymppisenä riskiryhmässä, mutta uskon et ei mul oo sitä. Ainakin toivon niin.

Mulle tuli yllätyksenä, miten paljon seurantaa ja mittailua tähän raskaana oloon kuuluu. Tuntuu et oon kokoajan neuvolassa, lääkärissä tai laboratoriossa. Nyt sain vielä ajan sosiaalityöntekijälle ja johonkin ihmeen alkoholinkäytönblöpjotakin-hommaan, koska alkuraskaudesta join niin saakelisti kaljaa. (Jos nyt oli vielä epäselvää, niin tälle raskaudelle ei ollut kovinkaan suuria todennäköisyyksiä, joten en olettanut olevani raskaana).

Mä istun kahvilassa ja yritän kerätä itteäni siivoushommiin. Ei se oo kun parin tunnin homma, mutta toi sokerirasituslitku laitto väsyttämään.

Lääkärissä

~ Yllätysäiti ~ Kommentoi

Mulla on ollut pari päivää tosi ahdistunut olo. Oon toivonut, että toi tyyppi vaan katoais mun sisältä. En pysty oikein ajattelemaan mitään muuta, kuin että kuljen suoraan kohti mun suurinta antiunelmaa. Että mikään ei järjesty ja kaikki tulee tästä lähtien olemaan pelkkää helvettiä.

Naisten klinikalla suositeltiin, että hakeutuisin lääkäriin koska mul on ollut vaikeaa masennusta, eikä tää tilanne varsinaisesti ole helpottanut henkistä kuormitusta. Tänään sit kävin lääkärissä.

– Voi ihanaa! Ensimmäinen tulossa? Onneksi olkoon, lääkäri sanoi.

Mun teki mieli repiä siltä pää irti ja huutaa: ”Tajuutko vitun mulkku, että jos en olis raskaana niin mun ei tarttis nyt olla tässä itkemässä?”

Sen sijaan aloin vain itkeä, enkä sanonut oikein mitään. Toivottavasti se ees tajus olevansa ääliö. Tosin se oli kyllä mies. Usein musta tuntuu, etteivät miehet ymmärrä mistään mitään. Pyydän anteeksi, jos joku nyt loukkaantuu.

Tai itse asiassa en kyl pyydä. Ei oikeastaan kiinnosta.

Vauva liikkuu!

~ Yllätysäiti ~ Kommentoi

Tunsin eilen tän lapsen liikehdintää kun se pyöri tuol kohdussa. En tiedä, voiko sitä vielä tässä vaiheessa tuntea, mutta vauvan rempomiselta se muljahtelu vaikutti!

Mun on vaikea ihan täysin hyväksyä tätä hommaa. Joinakin päivinä oon ollut jopa onnellinen, kutonu jotain hemmetin vauvan myssyä ja ajatellut että musta tulee maailman rakastavin ja ihanin ja paras äiti.

Ja sitten toisina päivinä mää vaan itken, enkä ymmärrä miksi onnistun tekemään kaiken aina jotenkin väärin. Ettei tää lisääntyminenkään voinut onnistua niinkuin normaaleilla ihmisillä että rakastutaan, seurustellaan, ehkä muutetaan yhteen ja sitten tehdään lapsi. Yhdessä.

Eeei. Koen tänkin itsekseni. Raskaana oleminen yksin on todella tyhjää. Ei tätä ystävien kanssa kuitenkaan voi täysin jakaa, kun ei ne ole lapsen isä. Voihan noita ultrakuvia tietty kaikille näyttää, mutta eihän ne oikeasti kiinnosta ketään.

Mä en oikein tiedä, miltä se ultrassa käyminen edes tuntui. Ei se tuntunut oikein miltään. Oli hassua nähdä miten sikiö näyttää jo ihan vauvalta, vaikka se on vielä ihan pieni. Mutta että se on mun lapsi. Sitä on jotenkin vaikea käsittää.

Taloushuolia

~ Yllätysäiti ~ Yksi kommentti

Melkein päivittäin ajatukseni kulkeutuvat siihen, ettei tällaista tapahdu miehelle. Ei voi tapahtua. Minua vituttaa, että tämän lapsen isä voi jatkaa elämäänsä juuri niinkuin hän on suunnitellut.

Ei lapsi sovi minunkaan elämäntilanteeseeni. Teen keikkatyötä ja musiikkia (käytännössä olen enimmäkseen työtön) ja asun yksin Helsingissä. Enkä totisesti koskaan unelmoinut, että isona minusta tulee yksinhuoltaja.

Toimeentulo pelottaa. Olen onnistunut nyt vähän yli vuoden tulemaan toimeen liitonpäivärahoilla ja tuloilla joita saan musiikista ja muista keikkatöistä. Lokakuussa liitonrahat kuitenkin loppuivat, enkä ole vieläkään saanut Kelalta myöntävää päätöstä peruspäivärahaan.

Tähän asti pärjäsin muutamilla palkoilla ja veronpalautuksilla, mutta nyt rahat on loppu. Syyskuussa syntyy vauva, eikä sitä toista osapuolta ole missään. Kaikki pitää maksaa itse. Käytännössä se tarkoittaa siis paluuta toimeentuloluukulle.

Kohta täytyy löytää uusi asunto, koska nykyisessä ei esimerkiksi mahdu hissiin rattaiden kanssa. Kotini on todella halpa, eli todennäköisesti joudun muuttamaan kalliimpaan.

Ja sitten pitäisi keskittyä voimaan hyvin, koska kuulemma vauva aistii äidin tunteet ja nyt olisi parempi olla hyvinvoiva ja onnellinen.

Ahdistaa.

Ai niin lastenhuone… APUA

~ Yllätysäiti ~ Kommentoi

Asuntohakemuksessa asunnonvaihdon perusteena lukee:

”Perheenperustaminen / yhteenmuutto”

Tuntuu pahalta. Onko tämä muka perhe? Olisin minäkin miehen halunnut ennen lapsen saamista. Tuntuisi mukavalta kuulua sellaiseen turvalliseen isä-äiti-lapsi-kombinaatioon.

Mutta minä olen yksin. Välillä se tuntuu jo ihan luonnolliselta, mutta tänään ahdistaa. En halua olla raskaana. En halua synnyttää. Enkä ostaa kaikkea vauvaroskaa! Pinnasänkyjä ja sittereitä… hyi vittu.

Mua on välillä ahdistanut käydä mun ystävien lastenhuoneissa. Lastenhuoneet on niin rumia! Ja nyt mun kotiini tulee sellainen! Saanko olla niin natsi ettei lapsen huoneessa ole mitään mun mielestä epämiellyttävää? En mä kyl varmaan saa… eihän siellä olis ku käpylehmiä.

Nuoruus…

~ Yllätysäiti ~ Kommentoi

Välillä tuntuu, että nää suunnittelemattomat raskaudet on tosi epäreiluja. Mullakin on paljon kavereita, jotka haluaisi lapsen eikä se vaan millään onnistu. Sit mää käyn kerran baarissa ja se on siinä.

Vaikka että suunnitellut raskaudet on todella uusi mahdollisuus, eikä se vieläkään ole mahdollista kaikille naisille. Lapsia syntyy koko ajan. Joka paikassa. Ja on syntynyt niin kauan kuin ihmisiä on ylipäänsä ollut.

Mutta nyt mun nuoruus loppuu kesken! … tai siis. Mitä on nuoruus? Mä olen 30-vuotias. Oon saanut olla “nuori” kyllä tosi kauan. Enkä mä edes voi vielä tietää, miten toi lapsen syntymä muhun vaikuttaa.

Ja että nuoruus muutenkin. Miksi pitäisi olla ikuisesti nuori? Nuoruus oli kuitenkin todella usein myös aika perseestä. Ei silloin tajunnut itsestään eikä toisista mitään. Kaikki oli vaan aina helvetin VAIKEAA.