Lääkärissä

Mulla on ollut pari päivää tosi ahdistunut olo. Oon toivonut, että toi tyyppi vaan katoais mun sisältä. En pysty oikein ajattelemaan mitään muuta, kuin että kuljen suoraan kohti mun suurinta antiunelmaa. Että mikään ei järjesty ja kaikki tulee tästä lähtien olemaan pelkkää helvettiä.

Naisten klinikalla suositeltiin, että hakeutuisin lääkäriin koska mul on ollut vaikeaa masennusta, eikä tää tilanne varsinaisesti ole helpottanut henkistä kuormitusta. Tänään sit kävin lääkärissä.

– Voi ihanaa! Ensimmäinen tulossa? Onneksi olkoon, lääkäri sanoi.

Mun teki mieli repiä siltä pää irti ja huutaa: ”Tajuutko vitun mulkku, että jos en olis raskaana niin mun ei tarttis nyt olla tässä itkemässä?”

Sen sijaan aloin vain itkeä, enkä sanonut oikein mitään. Toivottavasti se ees tajus olevansa ääliö. Tosin se oli kyllä mies. Usein musta tuntuu, etteivät miehet ymmärrä mistään mitään. Pyydän anteeksi, jos joku nyt loukkaantuu.

Tai itse asiassa en kyl pyydä. Ei oikeastaan kiinnosta.

Vauva liikkuu!

Tunsin eilen tän lapsen liikehdintää kun se pyöri tuol kohdussa. En tiedä, voiko sitä vielä tässä vaiheessa tuntea, mutta vauvan rempomiselta se muljahtelu vaikutti!

Mun on vaikea ihan täysin hyväksyä tätä hommaa. Joinakin päivinä oon ollut jopa onnellinen, kutonu jotain hemmetin vauvan myssyä ja ajatellut että musta tulee maailman rakastavin ja ihanin ja paras äiti.

Ja sitten toisina päivinä mää vaan itken, enkä ymmärrä miksi onnistun tekemään kaiken aina jotenkin väärin. Ettei tää lisääntyminenkään voinut onnistua niinkuin normaaleilla ihmisillä että rakastutaan, seurustellaan, ehkä muutetaan yhteen ja sitten tehdään lapsi. Yhdessä.

Eeei. Koen tänkin itsekseni. Raskaana oleminen yksin on todella tyhjää. Ei tätä ystävien kanssa kuitenkaan voi täysin jakaa, kun ei ne ole lapsen isä. Voihan noita ultrakuvia tietty kaikille näyttää, mutta eihän ne oikeasti kiinnosta ketään.

Mä en oikein tiedä, miltä se ultrassa käyminen edes tuntui. Ei se tuntunut oikein miltään. Oli hassua nähdä miten sikiö näyttää jo ihan vauvalta, vaikka se on vielä ihan pieni. Mutta että se on mun lapsi. Sitä on jotenkin vaikea käsittää.

Taloushuolia

Melkein päivittäin ajatukseni kulkeutuvat siihen, ettei tällaista tapahdu miehelle. Ei voi tapahtua. Minua vituttaa, että tämän lapsen isä voi jatkaa elämäänsä juuri niinkuin hän on suunnitellut.

Ei lapsi sovi minunkaan elämäntilanteeseeni. Teen keikkatyötä ja musiikkia (käytännössä olen enimmäkseen työtön) ja asun yksin Helsingissä. Enkä totisesti koskaan unelmoinut, että isona minusta tulee yksinhuoltaja.

Toimeentulo pelottaa. Olen onnistunut nyt vähän yli vuoden tulemaan toimeen liitonpäivärahoilla ja tuloilla joita saan musiikista ja muista keikkatöistä. Lokakuussa liitonrahat kuitenkin loppuivat, enkä ole vieläkään saanut Kelalta myöntävää päätöstä peruspäivärahaan.

Tähän asti pärjäsin muutamilla palkoilla ja veronpalautuksilla, mutta nyt rahat on loppu. Syyskuussa syntyy vauva, eikä sitä toista osapuolta ole missään. Kaikki pitää maksaa itse. Käytännössä se tarkoittaa siis paluuta toimeentuloluukulle.

Kohta täytyy löytää uusi asunto, koska nykyisessä ei esimerkiksi mahdu hissiin rattaiden kanssa. Kotini on todella halpa, eli todennäköisesti joudun muuttamaan kalliimpaan.

Ja sitten pitäisi keskittyä voimaan hyvin, koska kuulemma vauva aistii äidin tunteet ja nyt olisi parempi olla hyvinvoiva ja onnellinen.

Ahdistaa.

Ai niin lastenhuone… APUA

Asuntohakemuksessa asunnonvaihdon perusteena lukee:

”Perheenperustaminen / yhteenmuutto”

Tuntuu pahalta. Onko tämä muka perhe? Olisin minäkin miehen halunnut ennen lapsen saamista. Tuntuisi mukavalta kuulua sellaiseen turvalliseen isä-äiti-lapsi-kombinaatioon.

Mutta minä olen yksin. Välillä se tuntuu jo ihan luonnolliselta, mutta tänään ahdistaa. En halua olla raskaana. En halua synnyttää. Enkä ostaa kaikkea vauvaroskaa! Pinnasänkyjä ja sittereitä… hyi vittu.

Mua on välillä ahdistanut käydä mun ystävien lastenhuoneissa. Lastenhuoneet on niin rumia! Ja nyt mun kotiini tulee sellainen! Saanko olla niin natsi ettei lapsen huoneessa ole mitään mun mielestä epämiellyttävää? En mä kyl varmaan saa… eihän siellä olis ku käpylehmiä.

Nuoruus…

Välillä tuntuu, että nää suunnittelemattomat raskaudet on tosi epäreiluja. Mullakin on paljon kavereita, jotka haluaisi lapsen eikä se vaan millään onnistu. Sit mää käyn kerran baarissa ja se on siinä.

Vaikka että suunnitellut raskaudet on todella uusi mahdollisuus, eikä se vieläkään ole mahdollista kaikille naisille. Lapsia syntyy koko ajan. Joka paikassa. Ja on syntynyt niin kauan kuin ihmisiä on ylipäänsä ollut.

Mutta nyt mun nuoruus loppuu kesken! … tai siis. Mitä on nuoruus? Mä olen 30-vuotias. Oon saanut olla “nuori” kyllä tosi kauan. Enkä mä edes voi vielä tietää, miten toi lapsen syntymä muhun vaikuttaa.

Ja että nuoruus muutenkin. Miksi pitäisi olla ikuisesti nuori? Nuoruus oli kuitenkin todella usein myös aika perseestä. Ei silloin tajunnut itsestään eikä toisista mitään. Kaikki oli vaan aina helvetin VAIKEAA.

Paskat talkoot

Kerroin lapsen isälle olevani raskaana. Hän tuntui aluksi sympaattiselta, mutta kun hän tajusi että olen oikeasti raskaana, enkä vain epäile sitä, äänensävy muuttui.

Hän sanoi ettei lapsi sovi hänen elämäntilanteeseensa ja toivoi, että teen abortin.

Sen jälkeen en ole kuullut hänestä mitään.

Tulen väistämättä miettineeksi sukupuolten tasa-arvoa ja sitä tosiasiaa, että lasten kasvatus on enemmän naisten vastuulla, oli isä mukana kuvioissa tai ei.

Aika perinteiset talkoot. Puolet osallistuu ja puolet… niin. Haistakaa vittu.

3/100

Olin ottanut jälkiehkäisypillerin ohjeen sallimissa rajoissa (teho 97%) ja ensin epäilin että menkkani vain temppuilevat, koska niin ne tapaavat tehdä. Tähän mennessä pisin väli on ollut 39 päivää, joten kun päiviä oli 40, tein raskaustestin.

Istuin vessassa, tuijotin positiivista tulosta ja itkin. En tajunnut mistään oikein mitään neljään päivään. Olin täydellisessä umpikujassa. En halunnut lasta, mutta olen nuorempana tehnyt kerran raskaudenkeskeytyksen, joten tiesin ettei psyykeni enää kestäisi toista. Yhtäkään hyvää vaihtoehtoa ei ollut.

Siispä itkin, yritin hoitaa itseäni pakonomaisella saunomisella ja nukuin. Sitten makasin viikon ystävieni lattialla katsomassa Ronja Ryövärintytärtä Netflixistä.

Varasin ajan raskaudenkeskeytykseen, vaikka tavallaan tiesin jo etten tekisi sitä.



Tavoitteet vuodelle 2019

Kirjoitin vuoden alussa tavoitteita tälle vuodelle

  • Opin rakastamaan itseäni
  • Löydän kumppanin, joka rakastaa minua (tietty minä myös häntä)
  • Julkaisen levyn tänä keväänä
  • Kirjoitan lastenrunokirjan
  • Teen räppilevyn!
  • Muutan Uuteen-Seelantiin ennen ku täytän 35

Mitä en kirjoittanut, oli että esikoislapseni syntyy syyskuussa. En vielä tiennyt.