Kiukku perkele

Mua vituttaa että tää lisääntyminen on tämmöstä. Miehet panee ja naiset hoitaa saatana kaiken muun.

Musta ei pitänyt todellakaan tulla vielä äitiä. Nyt tulee ja oon sen takia joutunut luopumaan Kalliossa sijaitsevasta yksiöstä, joka täydellisen sijainnin lisäksi maksoi 590 euroa kuukaudessa.

Sit mun piti lopettaa mun työt, koska ne oli liian raskaita raskaanaolevalle ja muuttaa uuteen asuntoon, koska kuudennessa kerroksessa on hankala asua lapsen kanssa kun hissi on joka toinen päivä rikki. Kalliimman asunnon lisäksi mun tulot on nyt todella paljon pienemmät, eli jouduin myös takaisin toimeentulotukiluukulle. Ensin piti tietty hankkiutua eroon kaikista säästöistä ja perua kirjoitusmatkat aurinkoon.

Sit, koska Kela on täys vitun paska, oon aivan helvetisti velkaa sinne, tänne ja tuonne. Lisäksi oon itte holtiton idiootti eli oon hommannut myös turhia velkoja sinne, tänne ja tuonne.

Nyt mun kissa (jota en ois vittu hankkinut, jos olisin tiennyt tulevani kahden kuukauden päästä raskaaksi) on tullut sairaaksi ja joudun viemään sen eläinlääkäriin. Se nyt ei varsinaisesti oo lapsen vika, mutta maksaa saatanasti eikä niitä rahoja oo missään ja koska mulla ei oo autoa ja oon seittemännellä kuulla raskaana, niin kissan roudaaminen on jo pikkasen hankalaa.

Sit on kaikki perkeleen HÄPYLIITOSKIVUT ja raudanpuutokset ja seittemän minuutin välein pissalle kun kusi ja vauva ei mahdu samaan aikaan kehon sisälle ja seisominen sattuu ja käveleminen sattuu ja itkettää ja jos ei ummeta, niin sitten on ripuli.

Ja isän panos? No isälle ei oikein tähän elämäntilanteeseen lapsi sopinut, eli ei minkäänlaista panosta.

Ei mulla tässä sitten muuta kuin että

P.S. Haista vittu.

Koti hukassa

Hitto tää asunnon etsiminen on kyllä järkyttävä suo. Tosi moni vuokranantaja karsii osan hakijoista pois jo ennen näyttöä. En ole päässyt yhteenkään sellaiseen näyttöön missä näin on, enkä voi olla ajattelematta sen johtuvan siitä, ettei mulla ole vakituista työpaikkaa. Tai sitten siitä, että musta on tulossa yksinhuoltaja.

Sitten jos onnistuu pääsemään jonkun kanssa edes juttusille, täytyy posket punaisena selitellä, milläs aion ton vuokran maksaa jos jään kerta ihan just äitiyslomalle, eikä puolisoa ole missään. Tuntuu olevan maailman suurin synti maksaa osa vuokrasta toimeentulotuella.

Sitäpaitsi, mille äitiyslomalle mäkin muka jään? Ei mulla ole mitään mistä jäädä lomalle, mä teen musiikkia ja keikkaduunia.

Helvetti tää Suomi on kyllä ahdasmielinen paikka. Ja joo joo, kuoltais beben kanssa nälkään jos olisin syntynyt esim. Filippiineille, mutta nyt on niin että enpähän ole ja tää Suomeen syntyminen alkaa päivä päivältä tuntua vähemmän lottovoitolta.

P.S. Mun raskaus on nyt puolessa välissä. Aika kuluu pelottavan nopeasti. Ois kyl siistii, jos voisin tarjota tolle tulokkaalle edes kivan kodin… tai edes kodin.

Outoa olemista

Mua ei ole ahdistanut kolmeen päivään oikeastaan ollenkaan. Oon tehnyt rentoutusharjoituksia ja kuunnellut vauvan liikkeitä, mutta ei se kyl mitään liiku ellen mä liiku. Aina kun lähden kävelemään, se alkaa temppuilla ja tuntuu epämiellyttävää muljetta mahassa.

Oon kyl semmosessa vauvakuplassa että morjens. En oo ihan kauheasti ajatellut mitään muuta kuin vauvaa, imetysvaatteita, vauvantarvikkeita ja tietty kotia. Että millanen koti olis hyvä VAUVALLE. Oon tehnyt täällä muuttoinventaariota ja vein kirpputorille sekä kierrätykseen tavaraa. En oikein sitten jaksanut laittaa näitä jääviä enää paikalleen ja nyt mun kotini näyttää kaatopaikalta.

Ajattelin, että olin sinut tän äidiksi tulemisen kanssa siinä vaiheessa kun tajusin, että en tulis tekemään aborttia. Mutta nyt vaikka oon ollut jo ihan iloinen muutaman päivän, mun on vaikea sisäistää tätä äitihommaa. Olin tuossa viime marras-joulukuun aikaan alkanut ajatella, että paskat musta mitään äitiä tule koskaan. Vähän sillä silmällä mä ton kissan hankin kaveriksi, että meillä on tämmönen mukava pieni aikuiskoti tässä.

No ei oo kauaa. Mutta ei se enää niin pahalta tunnu. Outoa se on todellakin! Mutta raskaanaoleminen on ylipäätään aivan järjetön keksintö. Että se tyyppi pyörii tuolla mahassa yhdeksän kuukautta. Että me KAIKKI ollaan pyöritty jonkun mahassa. Yhdeksän kuukautta.

Itkua ja suklaapirtelöä

Tänään mulla oli aika Naistenklinikalle kätilön ja sosiaalityöntekijän vastaanotolle. Sosiaalityöntekijä lupasi tehdä ennakoivan lastensuojeluilmoituksen, kertoi millaista tukea odotusaikaan on saatavilla, sekä ehdotti adoptiovaihtoehdon tutkimista.

Mää märisin enkä osannu sanoa, että en mää taida haluta adoptiota vaikka en mää haluais oikeen olla raskaanakaan. Mua pelottaa että kun lapsi syntyy, musta tulee vielä yksinäisempi kuin mitä oon nyt.

Ajattelin, että suklaapirtelö voisi auttaa ja menin Hesburgeriin, mutta heidän jäätelökoneensa oli pesussa, joten en saanut pirtelöä. Laahustin itku kurkussa Mannerheimintiellä ja astuin sisään McDonaldsin ovista.

-Moi! Ottaisin yhden suklaapirtelön.

-Ikävä kyllä meidän kone on juuri korjauksessa, niin ei voida tehdä pirtelöä.

Aloin itkemään ja mua hävetti ihan sikana, koska myyjä varmaan oletti että kyse oli pelkästään siitä hemmetin pirtelöstä.

Itkua ja unirätti

Mua on alkanut vituttaa kaikki raskausmyytit hehkumisesta ja elämän onnellisimmasta ajasta. Oon viimeks itkenyt näin paljon mun ensimmäisen vakavan masennusjakson aikaan. Välillä mietin, onko mahdollista itkeä vauva ulos kohdusta.

Mun ajatukset kiertää kehää. Ajattelen että kyllä tää tästä, kaikki järjestyy. Ja sitten ajattelen, että en jaksa olla enää yksin. Kumppanin löytäminen on helvetin vaikeaa, eikä lapsi tule sitä ainakaan helpottamaan. Kirjoittelen listoja kaikista hankittavista tavaroista. Tuttipulloja, vauvalusikoita, silikoniastioita, turvaistuin, amme, jne. Selaan nettikirppiksiä kun uudet tavarat ahdistaa ja vauvabisnes pistää vihaksi.

Ja sitten kuitenkin ainoa paikka, josta löydän edes ripauksen hoivaviettiä ja rakkauden kaltaista odotuksen tunnetta on vauvatavarakaupat. Käyn tarkasti läpi kaikki unirätit, että löydän juuri sellaisen mikä olisi minun lapselleni paras. Ja kun en löydä, päätän tehdä sen itse. En voi ostaa rumaa! Hankin kauneimman väriset puuvillalangat ja liian kalliit bambupuikot, mutta hetken tunnen oloni hyväksi. Kuvittelen, että voin neuloa rättiin turvaa ja levollisia unen säveliä öihin.

…mutta kyllä mä tiedän, että kun vauva saa sen käsiinsä, siitä tulee lähinnä kuolarätti.

Asuntonäyttö nro2

Asunto oli todella valoisa ja kodikas! Keittiössä astianpesukone, olkkarista pääsy lasitetulle parvekkeelle, kylppärissä kaunis, puinen taso, jonka alle mahtuisi pesukone ja päälle hoitopöytä. Vuokra 827€. Täydellistä!

…siis valokuvissa. Oikeassa elämässä onnistuin menemään kaksi bussipysäkkiä kohteen ohi, kävelin räntä/rae/vesisateessa takaisinpäin ja mietin, millaista täällä olisi asua.

”Kappas! Prisma tosi lähellä! Ei helvetti, mistä lähtien mua on kiinnostanut, onko PRISMA LÄHELLÄ?”

Kävelin ankean koulurakennuksen ohi ja ahdisti. ”Ai kamala tossako se kävis koulua…” Masennuin ajatuksistani niin paljon, että alkoi itkettää.

Lopulta olin vartin mittaisesta näytöstä 12 minuuttia myöhässä, joten en kehdannut mennä enää paikalle. Otin seuraavan bussin ja lähdin pois.

En taida muuttaa ainakaan Pihlajistoon.

Uutta kotia etsimässä

Kävin asuntonäytössä Kulosaaressa. Se olis pikkulapsen kanssa kyllä aika upee alue… mut vuokra ois 1053€/kk. Taas itkettää olla yksin. Eihän toi nyt kahdestaan maksettuna olis kummonen.

Saan mä vissiin jotain yh:n sääliekstraa Kelasta, mutta kukaan ei oikein tunnu tietävän milloin ja kuinka paljon.

Mun neuvolamimmi varasi mulle ajan sosiaaliohjaajalle. Tapaan hänet tänään. Se on kyllä onni! Mutta mää haluaisin tietää kaiken NYT! Ja soittaa tolle vuokranantajalle HETI että mää otan sen!

Kämpän etsiminen ei ollut ennen näin haastavaa. Oon löytänyt vaikka kuinka monta asuntoa, joihin mää voisin todella mielelläni muuttaa. Mut nyt mul on kissa ja joku tyyppi mahassa, niin yhtäkkiä mikään ei käy!

– Ei hissiä

– Ei lemmikkieläimiä

– Helvetin pieni kylppäri ja pyykkitupa viereisessä taloyhtiössä

– Ei parveketta

– jne.

Parveke kuulostaa ylimääräseltä luksukselta, mut aika moni vauva-ajan läpikäynyt sanoo, että tarviin parvekkeen. Uskon heitä.

Sauna tai semmonen taloyhtiön sauna olis kans kova. Voisin tehä tosta sit hillittömän kylpijäsaunabeben!

Keho muuttuu

Mun elämässä on ollut jo kauan ongelma. Mä teen kaiken yksin. Matkustan yksin. Kirjoitan yksin. Soitan keikat yksin. Nukun yksin. Asun yksin. Vietän illat ja viikonloput useimmiten yksin. Oikeastaan päivät myös.

Viime kesänä mulla oli hirvittävä vauvakuume mutta järkeilin, että jos en löydä rakastavaa kumppania niin sitten en halua lapsia. Pelkäsin, että jäisin siinäkin yksin.

Kumppania ei löytynyt, mutta pelko toteutui ja nyt saan lapsen. Yksin.

Olen kokenut onttouden ja yksinäisyyden tunteita ennenkin. Kaikki niitä kokevat. Mutta tällä tavalla yksinäiseksi en ole ennen itseäni tuntenut. Tän lapsen isää ei vittujakaan kiinnosta, mitä meille kuuluu, eikä sitä rakastavaa kumppania ole missään. Mun on oikeastaan vaikea muistaa, että tällä lapsella ylipäänsä on isä.

Mun ystävät ja vanhemmat on olleet ihania ja tukena, mutta totuus on ettei ne tule olemaan tässä joka päivä. Eikä edes joka viikko.

Kun tänään seisoin peilin edessä tarkastelemassa nyt jo näkyvää mahaa, mulla oli vain todella vahva tunne siitä, että ei tän näin pitäisi mennä. Että tässä kuuluisi olla joku, kenen kanssa tätä muutosta tarkkailla ja ihmetellä. Odottaa yhdessä.

Mutta peili ei valehtele. Ketään ei ole.

Ja mun kehoni muuttuu.

Ihan kaikki ei vituta

Köyhyys aiheuttaa yllättäviä ongelmia. Jouduin just kieltäytymään parista työvuorosta, koska noi työvaatteet ei mahdu enää mun päälle, eikä mul oo rahaa ostaa uusia. Oon tavallaan vähän onnellinen ettei oo, koska ei mulla ole myöskään energiaa lähteä johonkin saatanan sovituskoppeihin pyörimään ja itkemään kun mikään ei mahdu sielläkään päälle.

Lisäks mua vituttaa ostaa uusia vaatteita joittenkin kämästen ekstravuorojen takia, joista jää sit hätinä joku kuppanen viiskymppiä käteen kunhan on ensin selvittänyt Kelalle miks on viitsinyt ylipäänsä käydä töissä.

Nyt musta tuntuu, että mua vaan vituttaa kaikki, mutta oikeasti se ei pidä täysin paikkaansa. Ostin nimittäin tänään pinnasängyn, eikä se olekaan ruma! Se on vanha, pieni ja puinen. Eli aika soma! Aion vielä maalata sen. KULTAISEKSI.

Samalla aloin innostua lastenhuoneesta, mitä jos maalaisin sinne seinään AVARUUSMAALAUKSEN, eikä sekään olisikaan ruma! Ja askartelisin paperimassasta nurkkaan suuren luolan, jonne lapsi ja mää voitais ryömiä lukemaan satuja. Aijjai, avaruusluola!

Neuvolahommia

Kävin tänään sokerirasitustestissä. Siellä piti juoda kolme desii jotain helvetin makeeta nestettä. Otettiin verta ja katotaan onko raskausajan diabetestä. Oon ylipainoisena kolmekymppisenä riskiryhmässä, mutta uskon et ei mul oo sitä. Ainakin toivon niin.

Mulle tuli yllätyksenä, miten paljon seurantaa ja mittailua tähän raskaana oloon kuuluu. Tuntuu et oon kokoajan neuvolassa, lääkärissä tai laboratoriossa. Nyt sain vielä ajan sosiaalityöntekijälle ja johonkin ihmeen alkoholinkäytönblöpjotakin-hommaan, koska alkuraskaudesta join niin saakelisti kaljaa. (Jos nyt oli vielä epäselvää, niin tälle raskaudelle ei ollut kovinkaan suuria todennäköisyyksiä, joten en olettanut olevani raskaana).

Mä istun kahvilassa ja yritän kerätä itteäni siivoushommiin. Ei se oo kun parin tunnin homma, mutta toi sokerirasituslitku laitto väsyttämään.