Vihaan lastenrattaita ja niiden kanssa kulkemista. Haluaisin kuristaa kaikki jotka rempoo ja tönii mun vaunuja ja sen jälkeen vielä mulkoilee pahasti kun olin nyt niin vitusti tiellä.

Saatanan kuppanen Suomi ja sen köyhämielinen ruppanakansa.

Ihmisten ja lastenrattaiden vihaamisen lisäksi mulle kuuluu paskavaipan vaihtoa, pyllyn pesemistä, pukluliinojen pyykkäystä ja muuta yhtä kiinnostavaa.

Nii en oo jaksanu mitään kirjottaa. Paskavaipat ei käsittääkseni oikeen jaksa kiinnostaa ketään, eikä mulla oo kummempia kuulumisia.

Väsyttää.

Musta tuntuu epäreilulta, kun oon äiti. Sitä on vaikea myöntää ja mulla on hölmö olo kun tunnen niin, mutta niin se vaan on. En halunnut äidiksi ja nyt oon äiti ja se tuntuu epäreilulta.

Kyllä minä tiedän, että elämä harvoin muutenkaan on reilua. Tietysti myös tiedän, että joku haluaisi äidiksi eikä tule. Sekin on epäreilua.

Nyt kun ollaan oltu tytön kanssa mummolassa, olen saanut levähtää ja tajunnut miten väsynyt olenkaan.

Ei lapsen kanssa kuuluisi olla yksin. Se on epäreilua ja perseestä. Mutta sitten kuitenkin olen tehnyt meille kahdelle kodin Kannelmäkeen, eikä mummola tunnu kodilta.

Että itteppä oon vissiin tieni valinnu. Vai mitä…

Mulla alkoi kotiapu-palvelu muutama viikko sitten. Tässä käy siis hoitaja kaksi kertaa viikossa. Se vie vauvan kolmeks tunniks pois, tai jää sen kans tähän jos haluun itte lähtä meneen. Ihan mahtavaa!

Tänään tosin tuntui, että aika loppui kesken. Mun oli tarkoitus käydä rauhassa haahuilemassa ulkona ja juua kahvit jossaki, mutta todellisuudessa lähes koko aika meni (tattadaa…) Kelan byrokratiashitin pyörittelyyn, verkkopankkitunnuksien kanssa tappeluun ja laskujen maksamiseen.

Ahdisti tulla kotiin. Hetken aikaa mietin, että mitäpä jos en tuliskaa. Lähtisin vaan meneen enkä vaihtamaan vaippaa, juttelemaan vauvalle, syöttämään, nukuttamaan, vaihtamaan vaippaa, juttelemaan vauvalle, syöttämään, nukuttamaan…

Mutta kyllä mää sitten tulin. Tossa tuo nyt nukkuu mun vasemman käden päällä. Sormet on niin puutuneet, että en oikeastaan tunne niitä ollenkaan enää, mutta eihän tommosta palleroa henno poiskaan laskea.

Aattelin, että nyt kun vauva on ihan pieni, niin määhän voin kirjotella blogia ja tehä lauluja ja neuloa joulutorille unirättejä aina kun se nukkuu!

Sitten

Kävin tyttäreni kanssa neuvolalääkärillä. Se oli joku kaikille vauvoille syntymän jälkeen tehtävä tarkastus. Tyttärellä kaikki hienosti!

Ajan lopuksi lääkäri kysyi minulta:

– Onhan sinulla aivan kokonainen perhe?

– Hmm. Täh?

– Että onko mies ja kaikki?

– Ei. Ei ole miestä.

– Okei mies puuttuu. Onko joku tukiverkko kuitenkin?

– Niin. Joo…

Että oikein PUUTTUU. Kuuluuko se mies joka paikkaan! Helvetin ydinperheoletus. Mää haluaisin hieroa siihen oletukseen ydinjätettä, sytyttää sen tuleen ja haudata johonkin… jonkun vittumaisen ydinperheen takapihalle. Tai vaikka etupihalle!

Mutta että kokonainen perhe. On mulla kokonainen perhe.

Perkele!

…onhan?

Luonani asuu ihana pikku tyyppi, jonka kanssa yhtäkkiä hengailen päivät ja yöt. Huolehdin että hän syö, pysyy lämpimänä ja on puhdas. Pidän sylissä ja tuijotan kirkkaita pikku silmiä.

Nukahtamisen hetkellä huomaan jäljitteleväni lapseni nukkumisasentoja ja tunnen itseni pienen pieneksi lapseksi.

Ei tunnu yhtään äidiltä.

…mutta miltä äitiys tuntuu? Miten oikeastaan kuvittelin sen tuntuvan joltakin muulta? Ei kai sitä voi mitenkään määritellä miltä minun äitiyteni pitäisi tuntua, koska tällaiselta tää mun äitiyteni nyt tuntuu.

Se on varmaan ihan ok.

Mun lapseni syntyi perjantaiaamuna 27.9.2019. Hän on maailman suloisin ja mun elämäni kevyttä ja helppoa. Paitsi sitten kun seuraavassa sekunnissa hän on maailman ihanin, mutta mun elämäni maailman raskainta ja vaikeinta, ahdistaa ihan helvetisti ja hankalaa hengittää.

Synnytys oli ihan kamala. En todellakaan pystynyt kuvittelemaan kuinka helvetillisiä supistukset ovat. Ajattelin, että kyllä se siitä hengittelemällä helpottaa. BUHHAHHA.

En pysty käsittämään, miten naiset pystyvät synnyttämään ilman länsimaista lääketiedettä. Ja miten he eivät ole mielipuolia useamman synnytyksen jälkeen. Tai ehkä he sitten ovat. Itse sain kaiken mahdollisen kivun lievityksen mitä keksittiin ja silti se oli aivan kamalaa.

Lopulta vauva leikattiin ulos, kun sydänäänet alkoivat heiketä ja happi loppua. Onneksi elän Suomessa vuonna 2019. Enpä tiedä olisiko hän elävä ja terve jos ei oltais oltu sairaalassa.

Rajuja hommia. Huhhuh.

Kolme päivää aikaa tätä elämää näin kuten se ilman tytärtä näyttäytyy. Oon siis päättänyt synnyttää laskettuna päivänä. Hehheh.

Oksentelin viime yönä ja ajattelin, että voi helvetti tälleenkö mun synnytys alkaa! Mutta ei alkanut.

Tyttö pysyy mahassa. Mua välillä ahdistaa ajatella, että sitten kun hän saapuu, mä olen oman elämäni loppuun asti äiti. Ettei tähän mitä olen nyt voi enää palata.

Mutta sellaista tää elämä vissiin vaan on. Kaikki muuttuu. Ja sitten kuitenkin odotan jo hirveästi, että saan vauvan syliin ja nään sen kasvot ensimmäistä kertaa. Sehän se on kummallista, kun en tiedä yhtään kuka sieltä tulee!

Onneksi olen nyt osannut nauttia tästä odotuksesta. Oon istunut keinutuolissa ja neulonut hamppulangasta tiskirättejä, silittänyt kissaa ja lukenut. Ihanan mummoisa rauha.

Mulla on meneillään Japanissa 1700-1800 luvun taitteessa eläneen erakkomunkki Ryōkanin kirjoittamia runoja. Ihmeellistä huomata kuinka paljon yhteisiä ajatuksia meillä on. Oletin, että maailmamme olisivat toisilleen aivan täysin vieraat.

En ole moneen viikkoon kirjoittanut mitään. Olen ollut aika pihalla. Ne on kuulemma ne hormonit. Tästä lähin varmaan kaikki on pelkkää hormonia.

Laskettuun aikaan on enää noin kolme viikkoa. On kaikennäköstä vaivaa ja hankaluutta, mutta jotenkin tää on myös ihanaa aikaa. Oon myös rakastunut mun mahaan, mikä on todella outo tunne. Siinä mielessä en haluais synnyttää ihan vielä, kun sitten tää jättiläismaha katoaa. Yhyy!

Vauva liikkuu paljon. Tänään neuvolassa myös sydänäänet kuului super lujaa. Hän voi hyvin.

Nyt mää istun Malminkartanon asemalla ja odotan junaa. Ajattelin ajella kirjastoon. Täällä on ihanan lämmin. Paistaa aurinko. Elokuu on yksi parhaista kuukausista.

Äitiysloma on huippu keksintö. On ihan parasta vaan pyöriä ympäriinsä ja nauttia tästä oudosta välitilasta, missä ei ihan vielä ole äiti, mutta entinen minä alkaa jo unohtua. Olo on sen verran utuinen, ettei tässä mitään normaalia saisikaan tehdyksi.

Sitten kun vauva tulee, on varmaan tosi vaikea muistaa mitä ihmettä oon muka tehnyt ilman lasta. Niin mulle kävi kissankin kanssa. Kun se oli asunut mun kanssa kaksi päivää, ihmettelin, miten oon osannut asua ilman kissaa niin kauan.

Oon luullut, että isommasta asunnosta pienempään muuttaminen on haastavaa. Mutta on tää pienemmästä isompaan ollut myös ihan ihmeellinen show!

Johtuneekohan se tästä yhtäkkisestä tavaran lisääntymisestä? Muutin kuitenkin jo toukokuussa, enkä saa vieläkään tähän mitään tolkkua.

Sitterille ei oo paikkaa. Vaunuille ei oo paikkaa. Keinuhevonen (tärkeä!) on keskellä lattiaa. Kitarat ei löydä paikkaa ja keittiönpöydän oon siirtänyt jo kahdesti. Sängyn kerran. Kultapalmun kolmesti.

Tänään sentään hoksasin siirtää vauvan ammeen kylppäriin sen sijaan, että se lojuisi tossa vaatekaapin edessä niin, ettei ovi mahdu kunnolla auki.

Onneks joku lastenvalvoja tulee ens viikolla tsekkaamaan mun meiningin. Jospa heruis jeesiä.