Ahdisti. Väsytti. Itketti.

Tän tekstin kirjoitin jo viikko sitten ja päätin jättää sen julkaisematta… mutta nyt päätin toisin, koska itsensä sensuroiminen on perseestä, joten olkaapa hyvät!

Olen syrjäytynyt. Paitsi kavereiden mielestä. Ja työtön. Mutta en kuitenkaan NIIN työtön kavereiden mielestä. Ja sit yksinhuoltaja. Mutta en sentään SELLAINEN yksinhuoltaja, koska nykyään on ihan ok olla yksinhuoltaja kavereiden mielestä.

Tiiättekö miten paljon turhauttaa kun ihmiset ei suostu näkemään, että menee ihan päin vittua? Kun ”eihän sulla nyt niin kovin huonosti mee”. Niin. No ei, jos vertaa johonkin joka nukkuu katuojassa. Mutta se, että jollakin menee vielä huonommin, ei vaikuta mun elämääni lainkaan positiivisesti.

Tätä kirjoittaessa lapsi huutaa kurkku suorana ja vaatii syliä ja mun hermoja kiristää, koska en jaksais nyt sylitellä vaan oon pelkästään vihainen, turhautunut ja muakin itkettää, haluaisin huutaa kurkku suorana ja päästä jonkun syliin, mutta en edes muista miltä syli tuntuu.

Yksinhuoltajille ei ole sylejä.

(tässä kohtaa otin lapsen syliin, koska huutaminen meni hysteeriseksi ja kirjoittamiseen tuli joku seittemän tunnin tauko, mutta sehän ei tässä näy)

Sen sijaan että huomattaisiin, että ei helvetti, sun elämähän on aika perseestä, niin huomioidaan vain että hei, sullahan on ihana pieni lapsi oijoi ku ihanaa!

Sanooko joku joskus niille, ketkä ei yrityksestä huolimatta saa lasta, että ”no hei ihanaa! Nyt voitte elää vapaammin ja olla onnellisia kun kukaan ei roiku jaloissa mölisemässä 24/7”?

Jep! EI SANO. Joten miksi, MIKSI mulle tuutataan joka puolelta sitä, että ”sinähän olet nyt onnellinen, kun olet saanut lapsen. Teillähän näyttää menevän tosi hyvin!” Saatana!

Miksi paskat fiilikset on niin kiellettyjä? Se on helvetin ärsyttävää! Oon yksinäinen, katkera ja väsynyt!

Vittu sori!

Sanat on vaarallisia

Matkalla päiväkotiin mietin, miten paljon asiat, joita minulle on kerrottu itsestäni, ovat vaikuttaneet siihen millainen minusta on tullut.

”En kyl keksi mikä ammatti sulle vois sopii. Susta tulee ihan varmasti työtön.”

”Onpa sulla kyllä todella iso maha.”

”Et mahu siihen, oot läski ja sul on helvetin isot tissit”.

Nämä ovat kaikki lauseita, joita minulle on sanottu jo ennen kuin olin lainkaan ylipainoinen tai joutunut vielä kertaakaan työttömäksi. Kun tarkasti muistelen, olen kuullut myös nämä lauseet:

”Sulla on ihanat kasvot. Jos saisin valita, olisin mieluiten sun näköinen”.

”Sul on ehkä kaunein ääni mitä oon kuullut”.

”Oot kyl muumimamma. Siis silleen, et susta tulis varmaan ihana äiti”.

Mutta nyt oon ollut lihava ja työtön jo seitsemän vuotta. Ja noista kehuistakin on päällimmäisenä jäljellä toi äitiys, vaikka vihaan lapsia.

Miksi negatiiviset sanat vaikuttavat niin paljon enemmän, kuin positiiviset? Miksi elämässä tuntuu toteutuvan kaikki, mitä ei halua ja kaikki mitä eniten pelkää?

Hellou työttömyys miten menee!

”Noniin sano heippa äitille, äiti lähtee töihin!” päiväkodin hoitaja sanoi lapselleni aamulla. Tajusin vasta silloin, että en ole enää äitiyslomalla. Kappas vaan! Ja sitten laskin, että hups, oon ollut pari viikkoa työtön ihan huomaamattani.

Olen aivan tajuttoman vieraantunut työelämästä. Mun varmaan olisi pitänyt panikoida tätä tilannetta noin kolme kuukautta sitten ja etsiä työpaikkaa, mutta sen sijaan mä vähän kyllä silmäilin avoimia paikkoja, mutta tulin nopeasti siihen tulokseen ettei niistä kukaan palkkais mua, enkä uskaltanut edes yrittää.

Unohdin kuitenkin, että äitiyspäivärahan maksu loppuu samalla kun äitiysloma loppuu ja työttömyyskorvaus maksetaan takautuvasti, eli tolla viimesellä puolen kuun rahalla ois pitänyt vähän niinkun pärjätä tonne lokakuun puoleen väliin asti.

Että hyvää 1-vuotis päivää napero, äitillä on hommat pikkusen levällään…

YH lyfe

Yksin eläminen kyllästyttää. Yksinolo kyllästyttää. Note to self: älä kuitenkaan googlaa ”kuinka löytää kumppani”, koska

”Yksinhuoltaja löytää kumppanin yhtä helposti kuin aiemminkin”. Hmm… jep. Eli ei löydä.

”Kumppanin löytää helposti sieltä, missä itse viettää paljon aikaansa”. Ai? No mä vietän paljon aikaani yksin kotona.

”Yksinhuoltaja voi pudottaa tasoaan uuden kumppanin kohdalla, koska hän voi nyt hyväksyä myös pienituloisen miehen, sillä lapsen isä maksaa hänen elämisensä”. Öööö anteeks… What?! Voi vittu.

LOL

Yhteenveto: Internetissä (ja myöskin yleisessä ilmapiirissä) elää tiukasti käsitys, että yksinhuoltaja on nainen. Ja tietysti, että yksinhuoltajan lapsella on kuitenkin isä joka maksaa kaiken, sillä nainen on luuseri jolla ei ole rahaa ja isukki suuri sankari joka joutuu tuhoamaan elämänsä käyttämällä rahojaan OMAAN LAPSEENSA.

No niin. Lähdenpä tästä hakemaan lastani päiväkodista, koska sitä ei kukaan muu tee minään päivänä. Mun piti tehdä tänään lohikeittoa, mutta sen sijaan kulutin koko päivän internetin paskapuheista hermostumiseen. Ei ole nyt aikaa lukea läpi, että mitäs tulikaan kirjoitettua, joten jos on kirotusvireitä tai sekavaa settiä, niin sori siitä.

Heippa.

Sanoinko jo, että vittu?

Mies sanoo: naisille se hoivaaminen on silleen luontaista, että se kotiin jääminen on miehillä kuitenki haastavampaa.

Voi vittu. Kuule, voin kertoa, että VITUT ON! Se, että kotona oleminen vauvan kanssa tuntuu haastavalta, johtuu siitä, että se ON haastavaa.

En pysty sietämään sitä kun miehet aina ulisee jos ne laitetaan ”naisten hommiin”.

”Kai tää ny on naisille helppoa, mut ku mää oon mies”.

EI OLE HELPPOA MIKÄÄN KENELLEKÄÄN!

GHÄÄÄÄ!

Päiväkoti

Eka päiväkotipäivä! Eilen siis oli. Huh. Mua jännitti varmaan enemmän ku vauvaa. Ehkei se myöskään tajunnu jännittää. Tai ehkä mää taas aliarvioin mitä se tajuu ja mitä ei…

Itku meinas päästä parikin kertaa. Tänään siksi, kun H (vauva on tästä eteenpäin H, kun se alkaa olla jo enemmän lapsi kuin vauva, apua!) ei suostunut syömään ruokaa, mää en osannu tehdä asialle mitään ja sit se vaan jäi ilman.

Mun täytyy vissiin pyöriä mukana päikkärissä ekat viis päivää. On kyl mukava tutustuu ja nähdä missä tää muksu nyt tästä lähtien aika ison osan viikostaan viettää.

Mutta. Vihaan lapsia. On ihan tosi vaikeeta sietää niitä muita kersoja siellä. En tiiä miks. Niissä on vaan jotain ihan saakelin ärsyttävää. Täytynee ajatella, että nopeesti tää viis päivää on jo ohi. … ja sit mä istun yksin kotona ja mietin, että OLISPA IHANAA OLLA SIELLÄ PÄIKKÄRISSÄ.

Semmosta se o.

Iso vauva jee

Mun tyttö on jo 10-kuukautta vanha! Tän ikänen vauva alkaa olla jo aika siisti tyyppi. Me nauretaan yhdessä ja sen kanssa on hauska hengata kun se hauskuuttelee, jokeltaa, tutkii innoissaan kaikkea ja ennen kaikkea NUKKUU.

Muistan kun panikoin raskauden alussa, että entä jos mä vihaan mun lastani. Joku siihen sanoi, että oma vauva on niin ihmeellisen ihana, että siihen kyllä rakastuu heti!

Siitä oon vieläkin eri mieltä. Vauvat on suloisia joo, mutta on ne kyllä myös todella perseestä. Pikkuvauva-ajan olisin ihan mielellään jättänyt kokematta.

Tai no, onhan siitä söpöjä valokuvia muistona. Ehkä kohta en enää edes muista miten RAIVOSTUTTAVAA se jatkuva RÄÄKYMINEN oli, kun se ei käy ilmi kuvista.

Mikä ura?

Mua on alkanu ahdistaa ja ärsyttää somekeskustelut siitä, että mitäs nyt kun äitiysloma loppuu. Siinä keskustelussa on nimittäin kaksi vaihtoehtoa: joko viet lapsen hoitoon ja jatkat uran rakentamista tai sitten jäät lapsen kanssa kotiin ja duunit jää tauolle.

Missä kaikki muut luuserit, joilla ei ole URAA, ovat?

Työura. Huraa?!

Äh en mä tiedä. Mitä tahansa mää teen, en ikinä tee niinku muut vaan oon aina jotenki random.

Eikä siinä, jos tekisin sen tahallani, mutta kun asiat vaan menee oudosti. Vai onko muidenkin elämä ihan perseestä ja outoa ja ulkopuolista ja yksinäistä, ne ei vaan kerro kenellekään?

Tuntuu, että kun on 31, niin jotakin sisältöä, suunnitelmia tai edes haaveita pitäis elämässä olla.

Mutta mul on vain tää lapsi. Ja tää kämppä mikä ei enää tunnu yhtään kodilta.

Luxus arkea

Vaihdetaan vaippa. Vauva huutaa. Vaatteet päälle. Lisää huutoa.

Syyään. Huutoa. Ei sitten syyä. Huutoa. Meen vessaan. Huutoa.

Poistun näkyvistä. Huutoa. Vauva jää jumiin sinne, tänne, tonne ja huutaa, känisee ja MÖLISEE

haluaisin huutaa, että OLE VITTU HILJAA SAATANA ja sitten kun huudan, vauva huutaa.

Sitten kun en huuda, vaan sanon rauhallisesti ”rakas, äiti tässä, voit olla rauhassa” vauva huutaa ja oikeastaan ihan mitä tahansa muuta kuin olen niin perkeleen LÄSNÄ tai pidän sylissä, vauva HUUTAA

Tuun hulluksi! Vihaan mölinää! Aaaaaa!

Saakelin lähdöt

Olen nopea lähtijä. Mulle voi aina ehdottaa, että lähdetäänkö sinne ja sinne ja oon kymmenessä minuutissa valmis.

Tai siis olin. Ennen vauvvaa.

Tän penskan kanssa ei voi lähteä nopeasti mihinkään. Ikinä.

Tänään ollaan menossa Kirkkonummelle. Kaverit on ostaneet sieltä talon.

Sanoin heille lähteväni kotoa yhdeltä, mutta yhdeltä vauvalla on nälkä, enkä ole saanut edes pakattua.

Syödään. Säädetään. Pakataan. Ongitaan vauvan suusta kissanhiekkaa, sanomalehden palasia ja pieniä kiviä.

13:25 olen valmis lähtöön, paitsi että kersalla on ”väännän tässä skeidaa”-ilme, joten ei muuta kun pesulle ja vaipan vaihtoon.

Muksu liinaan, reppu selkään, vauvan kassi olalle ja rattaat toiselle olalle. Rappuset alas ja ULOS. Päästään asemalle, Kirkkonummen juna lähtee nenän edestä ja seuraavaa saa odotella 22 minuuttia.

Kello on 14:42. Seuraava pysäkki Masala. En tiedä missä se on.

Vauva nukkuu.

Mikäs tässä. Kai.