Mulla on tosi ihana tyttö. Sen kasvamista on jännittävää seurata. Olen onnellinen, kun saan pitää sitä sylissä. Tunnen ylpeyttä kun se tarttuu, tutkii, ihmettelee… ja sitten työntää kaiken suuhun.
Samalla mua ahdistaa, että kaikki mun elämässä liittyy jollain tavalla mun tyttäreen. Yritän välillä tutkia mitä kiinnostavaa tässä kaupungissa tapahtuu ja missä MINÄ haluaisin käydä. Mutta kaikki sellainen tapahtuu silloin, kun täytyy olla nukuttamassa vauvaa ja mennä samalla itse nukkumaan, että jaksaa heräillä pitkin yötä lämmittämään sille maitoa.
Vein tytön eilen muskariin ja hänellä oli selvästi hauskaa. Hän nauroi ja nautti laululeikeistä. Mutta en minä olisi halunnut siellä olla. Äitinä pystyn siihen, mutta minä en pidä muskareista. Minua on alkanut vituttaa kaikki muut äidit ja niiden huutavat kersat, tyhjää kumiseva small talk siitä, minkä ikäinen vauva kenelläkin on, sujuuko imetys, olettekos jo soseita maistelleet ja lässynlää kun tiedän ettei heitäkään oikeasti kiinnosta ja hekin ovat niin väsyneitä, etteivät pysty lainkaan kuulemaan mitä minulle kuuluu.
Ja samalla kuitenkin on mukavaa tavata muitakin äitejä ja huomata että vauvat alkavat kiinnostua toisistaan.
Jotenkin vaan… en mää tiedä. Ärsyttää kun kaikki on yhtäkkiä pelkkää äitejä ja vauvvoja.
Yllätysäiti 