Raskaana oleminen on mielipuolista. Sunnuntaina sain kamalan ahdistuskohtauksen ja mietin, voisiko jollakin verukkeella vielä tehdä abortin.
Maanantaina kauhistuin ajatusta ja tuntui että on maailman ihaninta olla raskaana. Lilluin ammeessa ja toivoin, että bebe pysyis mun mahassa ikuisesti ja potkiskelis välillä. Nyt kun se ei potki vielä kovin lujaa, se on oikeastaan aika suloista muljuilua.
Eilen yritin kuvitella tulevaisuutta pikkulapsen kanssa. Tossa se kohta ryömii pitkin lattioita ja se tuntui todella omituiselta. Mun lattialla? Mun lapsi? HELL NO!
Tänään luin Hesaria ja musta alkoi tuntua että kaikki muut tekee elämässään jotain. Kaikilla muilla on joku ammatti, joku ura.
Musta tulee seuraavaksi äiti.
En mä halua olla mikään helvetin äiti! Miks musta tuntuu, että äitiys pyyhkii kaiken muun pois? Että sen jälkeen ei oo enää mitään muuta?
Kyllä muutkin äidit tekee jotain. Entä jos mä en osaa? Entä jos mä en jaksa?
Mitä jos musta tulee pelkkä äiti?
Yllätysäiti 