Tänään mietin ihan tosissani, että kukahan ihme mää oikeastaan olen. Musta piti tulla seikkailija. Mun piti muuttaa Uuteen-Seelantiin. Mun piti lähteä johonkin Afrikan maahan rakentamaan jengille taloja, lasketella ne Montenegron joet päästä päähän ja seilata Karibian merellä.
Mutta mää asun Kannelmäessä ja mun mahassa asuu vauva. Äitiys”loma” ja yksinhuoltajuus häämöttää yhä lähempänä, mul on joku hemmetin kissakin ja tällä viikolla parasta on ollut se kun oon öljynnyt mun parvekkeen kalusteita ja lattiaa. Lisäksi oon selannut aikakausilehtiä ja leikellyt niistä inspiroivia kuvia kootakseni Unelmieni vauvavuosi-taulun makkarin seinälle ja ostanut keinutuolin.
Hämmentävintä tässä on se, että en oo varma harmittaako mua enää, että tää menikin tälleen. Vaikka ajatus yksinhuoltajaksi joutumisesta on ollut mulle aina painajaisten numero yksi, että siihen tilanteeseen haluan elämässä ihan viimeisenä joutua, niin nyt musta on alkanut tuntua siltä, että helvettiinkö tässä mitään puolisoa tarvitaan?
Meillä tulee olemaan niin paljon parempi perhe näin. Ei tartte käydä ku yhessä mummolassa, eikä muutenkaan oo kuin mukavia sukulaisia eikä joitaki random-tyyppejä sen toisen suvusta.
Ei tartte käydä typeriä nimikeskusteluja, koska mun sukunimi on aina hienompi ja mun nimiehdotukset varmasti kauniimpia. Eikä tuu tappelua mistään kasvatuksellisista asioista, koska mun omat näkemykset olis kuitenkin olleet parempia. Hahha!
Eläköön isättömät perheet!
Yllätysäiti 