Tää viikonloppu on ollut hankala. Mua on itkettänyt tosi paljon. Varsinkin tänään. Musta tuntuu, että (no lukuunottamatta sitä että olen raskaana…) mun elämä on todella kaukana tyypillisen kolmekymppisen elämästä. Oon ihan eläkeläiskamaa.
En pysty enää kävelemään kunnolla. Alkaa tosi pienestä kävelystä supistella tai vihloa kohtua. Oon varmaan nyt onnekas kun ei oo töitä, mutta tää toimeentulotuelle tippuminen kyllä vituttaa. Paljon. Mulla meni tossa jo jonkun aikaa taloudellisesti ihan mukavasti. Ei tarttenu olla lainailemassa jatkuvasti ja pysty vähän säästämäänkin. Mutta nyt oon taas ihan päin vittua, eikä niitä säästöjä ole missään.
Tein toimeentulotukihakemuksen heinäkuulle. Samalla huomasin, ettei asumistukipäätös ole vieläkään tullut. Arvio oli 3 viikkoa. Nyt on mennyt neljä.
Oon ollut taas liikaa yksin ja hieman kaipaan ihmisiä, mutta just nyt en edes jaksa nähdä ketään. Välillä en ole ihan varma miksi itken, mutta tänään se on johtunut siitä, kun mulla ei ole ketään kunnolla jakamassa tätä raskausaikaa. Paitsi Kuura. Mutta on se nyt vähän surullista sekin, että ainoa ihokontakti mikä mulla on, on kissan silittäminen. Olkoonkin maailman ihanin kissa.
Juhannukseksi lähden Pudasjärvelle mummolaan. Aion ottaa mukaan pari kirjaa ja noi vauvan uninukkeneulokset. Tänään neuloin pikkuruisia nuken myssyjä. Yhyy.
Yllätysäiti 