Kummallisinta ja samalla ehkä surullisinta tässä raskaudessa on se, että mulla on aivan erityinen, elävä yhteys ihmisen kanssa, johon mulla ei ole mitään yhteyttä.
Oon aiemmin romantisoinut lasten saannin ja ajatellut, että siinä ihaninta on se kun kaksi toisilleen todella rakasta ihmistä yhdistyy yhteisessä lapsessa. Saadaan seurata yhdessä kun lapsi kasvaa. Huomataan kumman naurua sen nauru muistuttaa. Kumman eleet, silmät, suu, hymy jne. sillä on.
Mutta jos mun lapsella on isänsä hymy, niin enhän mä edes huomaa sitä. En juuri muista sen kasvojakaan enää. Siksi vähän toivonkin, että lapsi muistuttaisi mahdollisimman paljon mua. Tai sitten näyttäisi vain itseltään.
Harmi että elämä on harvoin, jos koskaan oikeasti mitenkään romanttista. Tai muutenkaan yhtään sitä, mitä siltä toivoo tai odottaa.
Nyt mä kyllä toivoisin, että olisi olemassa kaksi isää tarkoittavaa sanaa. Isä sellaisesta, joka oikeasti on lapsen elämässä ja joku muu sellaisesta ”isästä” joka ei ole. Tuntuu tyhmältä puhua isästä, kun se on täysin poissa.
Vaikka tavallaan… ehkä ihan sama. Jokaisella lapsella kuitenkin on jossakin joku isä.
Onneksi, tai sitten ikävä kyllä.
Yllätysäiti 