Tajusin tänään, että mulla on (ainakin) yksi kasvatusnäkökulmallinen ongelma. Nimittäin uskonto. Mä en kuulu kirkkoon, enkä pidä uskonnoista.
Mutta lapsena kyllä kuuluin ja muistan että mulle oli tosi iso turva uskoa esim. suojelusenkeliin. Jos kävelin pimeällä kotiin ja pelotti että joku seuraa, mua ei pelottanut niin paljon kun ajattelin että mun enkeli suojelee mua. Tai että se seuraajan tunne on vain se enkeli.
Ja toinen, mikä oli tärkee juttu, oli iltarukous. Se oli mulle jo vähän pakkomielle, mun piti siunata KAIKKI ennen ku menin nukkumaan. Mutta siitä tuli hyvä olo.
Niin että nyt kun oon tajunnut, ettei mitään Jeesusta ole, enkä haluu satuilla mun lapselleni mistään ukkeleista, niin mitä mä otan tilalle?
Riittäiskö unilaulu? Voinko ihan vähän kusettaa vaikka suojeluskeijukaisesta? Olisko vielä Jeesusta enemmän höpönlöpöä uskotella, että universumi jeesaa?
Paskat kukaan jeesaa! Mutta enhän mä voi sitä heti sille kertoa…
Yllätysäiti 
Tuttu ongelma. Itsellä 6v, väliin hyvin pelokas tyttö, joka ei tosin liiku vielä yksinään naapuria kauempana. Itsellä oli lapsena kaiken maailman iltarukoukset ja rauhoittumisrukoukset, mutta kun näin aikuisena ei enää usko moisiin jumalahöpinöihin, niin mistä mystisiä apuvoimia omalle lapselle? Vielä ei ole osoittanut mitään mielenkiintoa kysellä mistään jumalajutuista, vaikka leikkii lestadiolaislasten kanssa, ja jää vähemmistönä päiväkotiin kun tekevät kirkollisia retkiään. Miten ylipäänsä kertoa uskonnoista pienelle lapselle, ilman että leimaa sen hyvät leikkikaverit ihan pöljiksi?
TykkääTykkää